Kauden availuja

Olisikohan aika herätä jonkinasteisesta kevätkoomasta. Kelejä on pidellyt, mutta jotain pientä on tullut tehtyäkin. Kuluneena viikonloppuna käytiin kartuttamassa oppia SPL:n kansallisten lajien kevätleiriltä. Olin hakuryhmässä, kouluttajina Mika Lanki ja Susanna Lindroos. Kouluttajat olivat hyviä, pidin molempien tyylistä, ja ryhmä oli mukava; erilaisia ja eri koulutusvaiheessa olevia koiria, joten treenit olivat oikein opettavaisia. Erityisesti arvostin sitä, miten painotettiin koiran käyttäytymistä lukemista ja toimimista sen mukaisesti. Molemmille tehtiin molempina päivinä yhdet treenit. Lähdettiin aika helposta liikenteeseen, sillä viime vuonna vastaavassa tilanteessa treenit ei kauden alkuun sujuneet ihan suunnitellusti, enkä halunnut enää lähteä henkseleitä paukutellen olettamuksesta, että koirat toimii usean kuukauden tauon jälkeen uuden ryhmän kanssa yhtä hyvin kuin ennen taukoa tutun ryhmän kanssa. Liinalle tehtiin viuhkatreeni suorapalkalla lauantaina, sunnuntaina ilmaisuja, kolme lähellä ja yksi piilossa kunnolla. Viuhkassa Liina ei erityisesti syttynyt pakenevista ukoista, kuten se ei ole koskaan syttynytkään, mutta irtosi kuitenkin hyvin ja vauhdilla. Ilmaisutreenissä kolmannella ukolla sillä oli vähän meininkiä, jotta liian helppoa, miksi hänen tällaista pitää tehdä. Liina ei tosiaankaan ole mikään viettikone, mutta sillä on korkea työmoraali, joten tehtävät pitää ymmärtää pitää tarpeeksi haastavina. Rullanluovutuksia pitää treenata, nyt tiputteli luovutuksissa. Mutta kuulemma tällä tahdilla voitais olla koekunnossa syksyllä, umppareita pitäisi treenata ja kiintorulla ottaa käyttöön. Uhhuh. (Puhumattakaan tottiksista, joihin en viitsi edes ottaa kantaa...)

Sulolle tehtiin eka treeni helppoja hetsaustreenejä, joita ennen se sai hengailla ryhmän kanssa. Pointtina saada haukku irtoamaan. Hengailutuokio teki hyvää, ja maalimiehet kannusti Suloa hyvin, eikä sen ongelmat näyttänyt ollenkaan niin pahalta kuin pelkäsin. Tänään tehtiin sille valmiita ja pari avuilla. Maalimiehet yhä kannusti Suloa ilmaisuissa ja välipalkkaili sitä (haukkuja, palkkaa, lisää haukkuja, palkkaa jne). Pistot oli hyviä ja Sulo irtosi hyvin, mutta haukussa olis yhä tekemistä, ja tänään se epävarmuus tai varautuneisuus näkyi selvempänä. Lisäksi tullessaan pois ukolta Sulo oli kovinkin kiinni hajumaailmassa, mikä toki varmasti osaltaan on Sulon todistettavaa kiinnostusta sitä kohtaan, mutta se voi olla myös jonkinlaista stressistä kumpuavaa sijaiskäyttäytymistä. Lisäksi pohdintaa aiheutti Sulon hienoinen leviäminen siirtymissä; sen kanssa saisi olla tiukempi tottelemisen suhteen - Sulon mielestä ei ole aina pakko jos ei haluu, mikä on tietty vain ohjaajan leväperäisyyden seurausta. Vaatimustason korottaminen voisi myös auttaa Suloa ns. paketoitumaan ja keskittymään käsillä olevaan tehtävään.

Yritettiin Liinan kanssa läpäistä BH-koe jokunen viikko sitten, mutta yritys päättyi keskeytykseen. Ei oltu valmiita, tyhmää oli edes yrittää keskeneräisen koiran kanssa. No, jos pää on tätä mallia, sitä lähtökohtaisesti pyritään iskemään seinään - jompikumpi aina antaa periksi, pää tai seinä. En ole vielä päättänyt kumpi osoittaa rakoilun merkkejä tällä hetkellä.

Osallistuttiin myös tuossa taannoin kultapapujen koulutusleirille, tehtiin tottiksia. Ohjaajan pitäisi osata olla vähän natsimpi.

Jälkeä ollaan käyty tekemässä kahteen otteeseen. Vielä ollaan tehty nurmi/peltojälkiä. Kauden ekassa treenissä vettä satoi kaatamalla. Essi teki Liinan jäljen, Sulolle tallasin itse. Molemmilla oli n. tunnin vanhat jäljet ja kuusi keppiä. Keliolosuhteet osoittautui haastaviksi. Sulo jäljesti varmasti, mutta koko ajan metrin pari jäljen sivussa. Tienylityksen kohdalla joutui tekemään aika lailla töitä, mutta hienosti Sulo selvitti hankalan kohdan. Liinan jäljestäminen oli epävarmempaa. Molemmilta jäi yksi keppi matkalle. Meillä oli jälkiä pienellä alalla kohtuutiuhaan, ja Liinaa taisi hämätä mun lähelle Hilpalle tallaamani jälki, ja se pyrki sinne, semminkin, kun tuuli muutenkin oli painanut hajua sivuun primäärijäljestä. Olisi tietysti voinut kauden aloittaa vähän helpommallakin harjoituksella, mutta tulipahan tehtyä.

Seuraava jälkitreeni oli helpompi. Liina ajoi mun itse tekemän jäljen, jossa oli alustanvaihto pellolta metsään. Kuudesta kepistä ensimmäinen jäi peltoon; Liina vasta orientoitui jäljenajoon. Jäljen tullessa takaisin metsästä pellolle Liinalla oli hieman hankaluuksia jäljen kulkusuunnan paikantamisessa, mutta annoin sen selvittää kohdan itse, ja sen se tekikin. Sulolle Terhi oli tallannut kuuden kepin jäljen, jolta se nosti kaikki kepit.

Totteleetottelee

Pikainen treenipäivitys. Ollaan treenattu vaan oikeastaan kahdesti viikossa, torstaitreeneissä jattilassa ja näin sunnuntai-iltaisin doggiella. Lenkeillä jotain pientä. Doggien treenivuoro loppuu tähän, mutta kelit alkaa olla aika passeleita jo ulkotreeniin, ja johan siellä näkeekin, jotta emmeköhän jatka samoilla aikatauluilla ja jotakuinkin samalla kokoonpanollakin.

Liinan takamus on seuraamisissa pysynyt ihan hyvin kurissa. Essi liikkuroi meille tänään pätkän, siinäpä huomasin, että Liinalle on kova paikka odotella perusasennossa - se alkaa nopeasti tarjoamaan maahanmenoja ym, kun on niin kovin täpinöissään. Odottelun vahvistelua, kyllä se siitä. Noutotreeniä pitojen osalta, kapulan paikan tähdentämistä kulmureitten takana ja mälväämättä olemista. En ole kylläkään lähtenyt tämän enempää käsin sekaantumaan Liinan pitämisiin, vaan vahvistellut hyvästä ja jättänyt huonot vahvistamatta. Luoksetulo näyttäisi olevan hyvällä mallilla. Seuraamisten pysähdyksissä Liina meinasi unohtaa istumiset; silloin, kun tehdään pidempää pätkää ja sillä irtoaa paikka, erityisesti. Näitten vahvistelua sitten.

Sulon suhteen olen häilynyt kahden vaiheilla, yrittääkö vaiko eikö. Lähinnä sen ääntämisen takia. Nuo reenikaverit ei ole antanut luovuttaa, ihme tyyppejä. Keksivät kaikkea uutta kokeiltavaa. Kuten sanomista sille koiralle, jotta "hiljaa". Se kun hiljenee käskystä, ja hiljaisuus myös lisääntyy, kun sitä vahvistaa. Tarkkanahan sitä saa olla sen suhteen, mistä vahvistelee, mutta käytös muuttuu kun siihen kiinnittää huomiota... aika jännä.

Anni ja Elmo korkkasivat koeuransa hienolla aloykkösellä, siitä isot onnittelut ihan julkisestikin! Vaikka tiedossahan se oli, miten hienosti hyö tekee.

Koulutuksissa ja treeneissäkin käyty

Kaikennäköistä pientä matalan intensiteetin reeniä ollaan ehditty tekemään, vaikka raportointi on kovin laiskoissa kantimissa ollutkin. Ja laiskanpulskeaa ollut se harjoittelukin näin totta puhuen, mutta iloitaan nyt niistä muutamista kerroista, kun olen saanut namit pilkottua ja treeniliivin päälle puettua. Mutta ettei jotain hyvääkin; Liinan kanssa ollaan tunnetilan osalta menty paljon eteenpäin, ja Sulokin uskoo minua, ainakin ajoittain. Tosin hiljaa se ei osaa olla vieläkään, eli tuskin koskaan, ainakaan silloin kun itse niin toivoisin, mutta ei passaa tavoitella kuita taivailta sitten vissiinkään. Liinan paikkamakuuta pidän jo aika luotettavana, ja se painuu maihin kohtuu suoraan perusasennosta, eikä vääntelehdi itseään banaaniksi. Sulon toimintaan eli haistelemaan nousemiseen paikkamakuussa olen joutunut puuttumaan.

Pari viikkoa takaperin kävin SPL:n tottisseminaarissa, jossa kouluttajina olivat Hannu Liljegren ja Tommi Parviainen. Seminaari oli paitsi onnistunut naisten irtiotto arjesta, myös koirankoulutuksellisesti monia mietteitä herättävä. Koulutettavana oli monentasoisia koiria ja koirien ohjaajia, mutta samat ongelmat toistuivat monien kohdalla. Kaikkein selvimmin koulutusta ja sen etenemistä näytti näin laidalta katsottuna estävän ohjaajan omat teknisesti puutteelliset taidot. Ajoitus, se ajoitus, ja vielä kerran ajoitus. Ei ole sinällään väliä, perustuuko koulutus pelkästään positiiviseen vahvistamiseen tai sekä positiiviseen vahvistamiseen että positiiviseen rankaisuun, kuten näissä piireissä tuppaa olemaan (toki mukana on myös negatiiviset molemmat, mutta näin pääpiirteissään), oikea-aikainen palaute on kaikkein tärkeintä. Vahvisteesta ei ole hyötyä, jos se tulee myöhässä. Ei ole kyllä muuten rankustakaan. Tai voihan sitä ketjupantaa kilistellä, jos siltä tuntuu, äkkiäkös koira sellaiseenkin turtuu. Irroitusongelmainen koira ei ollut moisesta ongelmasta kuullutkaan kahden toiston ja oikea-aikaisen palautteen jälkeen. Nähtiin yksi koira, joka vajosi passiivisuuteen sille liian haastavan harjoituksen jälkeen. Sen kanssa työskentelyä ei kuitenkaan lopetettu, vaan sitä vahvisteltiin, lähinnä sosiaalisella vahvisteella joka kerta, kun se osoitti edes sinne päin oikean suuntaista käyttäytymistä. Sulo on ollut samanlaisessa tilassa, ehkä Liinakin (tosin eri syistä), joten sinällään mielenkiintoista oli kuulla kouluttajien näkemykset toimimisesta tuossa tilanteessa. Lopettaa ei voi, muutoin viesti koiralle on, että passiivisuudella pääsee pois, joten ohjaajan tulee vain tehdä selväksi se, mitä koiralta toivoo, ja vahvistaa se hyvin.

Vahvisteena käytettiin niin ruokaa, leikkiä kuin sosiaalistakin vahvistetta. Sosiaalinen vahviste ei toimi kaikentyyppisille koirille, mutta saksanpaimenkoiran tyyppisille koirille se toimii yleensä varsin hyvin. Tämän olen minäkin huomannut ja joutunut oppimaan; koiran oppimista ja erityisesti sitä tunneoppimista tehostaa huomattavan paljon se, että paitsi että palkkaan sen ns mekaanisesti ruoalla tai lelulla, pistän siinä palkitsemistilanteessa itseni likoon, ja kerron koiralle, miten äärettömän tyytyväinen siihen olen. Harva ohjaaja pystyi siinä yleisön edessä pistämään itseään likoon siten, että se tyytyväisyys olisi katsomoon asti välittynyt, mutta toisaalta, syytä kyllä olisi: jos koiralta odotetaan hyviä suorituksia tehtynä täydellä sydämellä, eikö vähintä, mitä ohjaaja voi tehdä, on antaa koiralle sama itsestään irti? (Eipä sillä, minä olen yleisön edessä jäätymisen mestari itse - "yleisön" tarvitsee sitä paitsi koostua vain kouluttajasta ja parista kaverista, ja olen jo pyörtymispisteessä. Joten pointsit kotiin kaikille, jotka siihen eteen uskaltautuivat, en tiedä olisiko minusta siihen.)

Ja olihan siellä vielä yksi asia. Nimittäin vaatiminen. Tämän termin käyttämisestä moni operantisti suuntautunut kouluttaja katsoo minua todennäköisesti vähintäänkin kieroon, mutta jollain tapaa tuonkin käsitteen sisältö ehkä avautui minulle. Jos et tyydy tarpeeksi hyvään, on pakko vaatia enemmän. Ei kai se sen kummallisempaa ole. Käytännössä; jos pyydän koiran perusasentoon, ja se tarjoaa vinoa perusasentoa, en tietenkään vahvista väärää käytöstä, joka on sinne päin, mutta ei sitä mitä halutaan. En myöskään vahvista korjaamisesta, ellen jostain syystä halua opettaa koiraa korjaamaan. Kehun ehkä, mutta sitten otetaan uusiksi, eli vaaditaan. Käytännössä eihän tämä ole muuta kuin opettamista, "vaatiminen" liittyy niihin epäonnistumisiin, joiden tulisi optimaalisesti edistyvässä koulutuksessa olla siellä 20 % hujakoilla (muistaakseni). Kouluttajan pitää kuitenkin pitää hyvin kirkkaana mielessään, miten toimii silloin, kun koira tekee virheen. Koira saa toki mahdollisuuden paikata virheensä, mutta sitä virheellistä suoritusta, pelkkää yrittämistä, ei piru vieköön vahvisteta! Tämä asia tuli esiin viime viikonlopun toisessa koulutuksessa niinikään, jossa kouluttajana oli Riikka Pulliainen. Tästähän minä omissanikin treeneissäni pauhaan pauhaamasta päästyäni - koiraa ei vahvistella vääristä käytöksistä - mutta mitä tekee arvon pauhaaja itse? Palkkaa koiraansa kun se tekee sinne päin. Sillähän saa suorituksia, jotka on sinne päin. Good enough.

Siitä Riikka Pulliaisen koulutuksesta. Kyseessä oli Keski-Suomen Bernien järjestämä tokokoulutus, johon osallistuin Liinan kanssa. Me tehtiin perusasento/seuraamistreeniä sekä noutoa. Liinan seuraamisissa on ollut ongelmana takamuksen leviäminen liikkeelle lähdöissä. Nyt ongelmana oli lisäksi keulimiset - mikä on kyllä meille oikeinkin positiivinen ongelma! Jos ottaa huomioon, että viimeiset pari vuotta olen sen kanssa lähinnä tuskaillut tunnetilaongelmien kanssa... Seuraamisissa kävi ilmi, että ongelmana on lähinnä se, että se seuraamispaikka ei ole Liinalle ihan sataprosenttisen selvä, ja se muuttaa ja korjaa perusasentoaan herkästi. Lisäksi se on kiinni mun vartaloavuissa, joiden seurauksena se kyllä korjaa asentoaan. Eli perusasentotreeniä ja yhden-kahden askeleen seuraamisia. Näiden lisäksi vielä sitten pidempiä pätkiä erikseen. Ja niitä paikallaan käännöksiä.

Noudossa näytin meidän noudon nykytilan. Liina lähtee kapulalle hyvin, ottaakin ihan oksti, mutta palauttaa hitaasti, mälvää ja jää kauaksi. Näitä kaikkia sitten pitäisi treenailla erikseen. Palautuksissa kokeiltiin mulle ihan uutta systeemiä, jossa koira jää selin ohjaajaan, kapula jätetään eteen, ja kutsutaan siitä tuomaan. Tämä toimintatapa aiheutti nopeutta palautuksiin! Mälväämiseen Riikka itse puuttuu tiukasti alusta pitäen käyttäen ihan fyysistä puuttumista, käsi kuonon ympärille. Tästä harva koira pitää, ei Liinakaan pitänyt, mutta parin toiston jälkeen se piti jo kapulaa rauhassa ja mälväämättä. Tätä kouluttaja äityi ihmettelemään, ja pääsin sanomaan, jotta "onhan se viisas ja jalo saksanpaimenkoira." Palautusasennon hieromista lyhyellä matkalla, mutta ei ole tarkoitus minun omalla liikkeelläni aikaansaada koiran tulemista lähelle, vaan se pitäisi jättää odottamaan ja istumaan, ja pyytää siitä eteen.

Pari kuvaa vielä koulutuksista, kuvat on ottanut Heli Herranen.

Noudon palautus

Liina mälvää

"Mikä tää juttu oikein on?"

Palautus laukalla - "jee, hieeno tyttö!"

Hyvä mieli, parempi treeni

Tällä kertaa näin päin. Ystävien kanssa suoritetusta pohdiskelutyöstä on hyötyä, paitsi pohdiskelijoiden mielenterveydelle, myös ihan konkreettisestikin, kun etsitään hyviä toimintatapoja ja toimivia ratkaisumalleja koiran kouluttamiseen. Jo viimeksi taisin kirjoittaa, jotta yritän noudattaa kouluttamisessani entistä paremmin omaa intuitiotani; löytää ne parhaiten koiralle ja itselle sopivat omat tavat tehdä ja viedä koulutusta eteenpäin, ne tavat, jotka välillä ovat tuntuneet olevan pahasti hukassa. En voi jatkuvasti kyseenalaistaa omaa toimintaani, vaan itseensä on joskus vain luotettava - vaikka tietäisinkin, että tämänkin asian joku toinen tekisi jollain aivan toisella tavalla.

Kouluttamisen lähtökohtana on pidettävä ensisijaisesti eläintä ominaisuuksineen ja toissijaisena kouluttajaa mieltymyksineen. Liina on herkkä ja kiltti koira, joka lukee tarkasti minua ja myös herkästi paineistuu minun toiminnastani. Paineistuminen on sen kouluttamisessa myrkkyä; se ei edistä oppimista sen enempää teknisesti kuin tunnetasollakaan. Fakta on, että yritykseni vaikuttaa Liinan tunnetilaan eivät ole viime aikoina tuottaneet toivottua lopputulosta, vaan saaneet vaan koiran paineistumaan, mistä johtui viimeviikkoinen totaalinen turhautuminen ja lamaantuminen. Oli siis tarve pysähtyä miettimään asiaa uudestaan, sillä jonkun täytyi muuttua. Yleensähän sen muuttuvan tekijän täytyy olla kouluttajan toiminta. Päätin palata "ydintehtäväämme", tottiksen syvimpään olemukseen, eli temppujen opettelemiseen ja hanskaamiseen. Tottis kun on lopulta vain kokoelma temppuja, joita koiralle opetetaan. En tiedä, kumman vaikutus on merkittävämpi, Liinan ominaisuuksien vai kouluttajan toiminnan - todennäköisesti molemmilla on ollut osansa - mutta yhtä kaikki, Liina on toiminnassaan hyvin tehtäväorientoitunut, eikä se syty minun kummallisiin leikittämisyrityksiini harjoittelutilanteessa - Liina leikkii kyllä paljon ja mielellään, mutta treenitilanteessa en ole pystynyt valjastamaan tätä halua hyödykseni. Puutteita on epäilemättä omassa toiminnassani tässä suhteessa.  Kuitenkin kolikon toisella puolella Liinalla on korkea työmoraali, laaja toiminta-alue (sillä ei keitä yli), ja minun hyväksyntä on sille tärkeää. Siinähän minulla on nippu ominaisuuksia, joista on koulutuksessa hirmuisesti hyötyä - mitä siitä, että Liinan tapauksessa leikittämisen kautta sen tunneoppimiseen vaikuttamaan pyrkiminen ei ole niin helppoa, kuin se joidenkin toisten kanssa (esim. Sulon) on.

Mitä tämä sitten tänään käytännössä tarkoitti Liinan treenien kannalta? Vastaus: keskittymistä olennaiseen - kriteeriin, onnistumisiin ja palautteeseen. Pidin kriteerin sellaisena, että Liinan oli mahdollista onnistua usein, mikä vaikutti positiivisesti sen tunnetilaan, ja kun se onnistui, kerroin sen sille, paitsi palkitsemalla (ruoalla), myös omalla äänensävylläni ja kehonkielelläni. Liina teki kolme tai neljä kierrosta, ei hirmu pitkiä, mutta ei mitään nopeita kääntymisiäkään, pysyi jatkuvasti hyvässä vireessä, pääsimme harjoituksissa tavoitteeseen, ja joka kerta halliin tullessaan ja sieltä lähtiessään Liina oli yhtä innoissaan ja hyvällä tuulella. Omistaja oli, jos mahdollista, vielä paremmalla.

Tehtiin seuraamisia alkuun. Tavoitteena oli parantaa takamuksenkäyttöä täyskäännöksissä. Kävi kuitenkin ilmi, että käännösten ongelma ei ole niinkään koiran takamuksenkäyttö, vaan ohjaajan käveleminen. Muutin sitä, ja käännökset parani huomattavasti. Niinpä. Tehtiin hyppyä. Ei puhettakaan epäröinnistä, kuten viimeksi hyppytreenissä. Liina osaa myös pysähtyä hypyn jälkeen. Paikkamakuu toisten tehdessä. Pientä ääntä irtosi alkuun, mutta hiljeni ja rauhoittui, ja makasi hienosti paikallaan häiriössä. Noudon palautusasentoja, ensin patukan, sitten Oilin damin kanssa. Liina vähän vierasti damia ensi alkuun, liekö riistanhaju syynä, mutta saatiin onnistuneita luovutuksia. Henkilöryhmä meni hienosti, ainoastaan ohjaajan toiminta olisi siinä ansainnut vähän risuja, koiran ei. BH-koemaisesti jäävät ja luoksetulo, näillä matkoilla niissä ei ongelmaa ollut.

Sulokin teki. Paikkamakuu, jossa piti puuttua ääntämiseen, mutta sitä kautta, että palkkasin sitä hiljaisuudesta. Kriteerinä oli viisi sekuntia hiljaisuutta. Hyvä uutinen on, että hiljaisuus lisääntyi. Takamus pysyi seuraamisissa kurissa. Noudon palautuksia pari, luoksetulon pysäytykset oli ok, kaukokäskyt niin ikään. Sulolla oli hyvä vire.

- - -

Tällä viikolla olen käynyt pari kertaa koirien kanssa hiihtämässä, ja Liina on saanut vetää pätkän molemmilla lenkeillä. Se vetää jo aika kivasti; tosin toisella lenkillä, joka tehtiin peräkkäisenä päivänä, vauhtia ei ollut niin paljon kuin ensimmäisenä. Liina myös reagoi kannustukseen kirimällä tahtia, ja hidastaa pyynnöstä. So far so good.

Terhi ja Laku kävivät meillä. Koko pitäjä raikasi, kun paimenet leikkivät tyylilleen uskollisesti "mitä kovempi rähinä, sen paremmat geimit." Keneenkään ei tullut reikiä. Loppulenkistä Liina kyllästyi Sulon ja Lakun otteisiin, ja turvautui minun selustan tarjoamaan suojaan.

Otettiin jokunen värisuorakuvakin :) (Jälkimmäisessä kuvassa Liinan ja Lakun ilmeet kertonevat olennaisen: toinen on täysin vakuuttunut viehätysvoimastaan, toinen ei enää jaksa yrittää oikoa tätä käsitystä, vaan poistuisi mieluummin takavasemmalle...)

Laku, Liina ja Sulo

 

Mä en haluu olla ton vieressä.

Sokerina pohjalla: Tahvo nauttii elostaan yhä estottomammin. Viimeksi makasivat sohvalla Sulon kanssa kyljikkäin, Sulo suorastaan nojasi Tahvoon. Ihmeiden aika ei siis ole ohi!

Sulo ja Tahvo

Kohti harmaan sävyjä

En minä ehkä kuitenkaan vielä luovuta. Sisuuntuminen vaatii aallonpohjalla käymistä, sekä hitusen takamukselle potkimista, tai ehkä vähän enemmänkin. Kiitos siitä asianomaiselle. Ongelmaahan ei olisi, jos joku jaksaisi edes alkeellisella tasolla suunnitella niitä tekemisiään sekä (se vaativampi osuus) vielä toteuttaakin niitä.

Ollaan kahdesti tehty noutoa Liinuskan kanssa tässä kotipihassa sitten viime purkauksen, ja vihdoin löydetty tekniikka, joka auttoi. Tai ainakin toistaiseksi on auttanut, katsotaan nyt toki mitä tuleman pitää. Käyn yhdessä Liinan kanssa jättämässä kapulan maahan, kävellään siitä parinkymmenen metrin päähän, perusasento, ja tuo-käsky. Toistoja ollaan otettu yhteensä neljä, ja kriteerit on vihdoin toteutunut:
- Liina laukkaa kapulalle
- ottaa kapulan epäröimättä suuhun
- laukkaa takaisin
Viimeisimmän toiston tein siten, että heitin kapulan, eli ei vietykään sitä yhdessä, ja siitä huolimatta, että Liina varasti, ja jouduin kutsumaan sen takaisin, se teki uudella yrittämällä hyvän suorituksen. Vauhtia ehkä aavistuksen vähemmän kuin yhdessä viedylle. Luovutusasento ei kuulu vielä tämän harjoituksen ohjelmaan, ja lisäksi palautuksen aikana saa heilua kuin heikkopäinen eli kannustaa Liiinaa tuomaan.

Sitten niihin suunnitelmiin. Aina en välittäisi suunnitelmia julkisesti tehdä, kun olen tällainen selkärangaton nilviäinen, ja saatan joustaa niistä - tällöin tapahtunutta ei tarvitsisi ainakaan julkisesti myöntää. Katsotaan, auttaisiko yleisön (kuviteltu) paine. Kaksi viikkoa, tottista joka toinen päivä, eli seitsemän treenikertaa. Tehdään ihan sitä ihteensä, eli ei pidetä mitään temppukouluja, mutta hyvällä sykkeellä ja niin, että molemmille jää joka treenistä hyvä mieli. Tavoitellaan sitä tunneoppimista. Liinaa ei tässä asiassa voi huijata, eli jos minä en ole siihen tyytyväinen, se aivan satavarmasti tietää sen, teinpä minä mitä tahansa asiaintolaa peittääkseni. Siksipä treenit pitää järjestää siten, että olen siihen tyytyväinen. Samalle päivälle max kaksi aihetta per koira. Mitä treenitapoihin tulee, yritän unohtaa kaiken sen, mitä olen eri tahoilta oppinut, miten joku asia pitäisi opettaa, tai miten jotain asiaa pitäisi yrittää korjata. Teen tasan niin, kuin minusta tämän yksilön kanssa hyvältä tuntuu, kunhan asenne on positiivis-aktiivinen. Ylimääräistä painetta välttääkseni treenaan pääsääntöisesti itsekseni, ilman arvioivia (vaikka se arviointi olisikin vain omassa päässä) silmäpareja. Yritän käydä myös kotipihan ulkopuolella. Katsotaan sitten parin viikon päästä, pitäisikö meidän käydä tasontarkistuksessa. Lisäksi pyrin rakentamaan treeniin selkeämpää rytmitystä: aloitus - varsinainen treeni - lopetus. Aloituksessa vireen nostatus, treenissä yhden aiheen kanssa ne toistot, mitä nyt otetaan, loppuun jotain vauhdikasta, joka jättää koiralle sen tunteen, miten mukavaa tämä on, ja miten kurja onkaan lopettaa ihan kesken kaiken.

Väittäisin, että täytyy olla jotain, mitä me ollaan Liinan kanssa tehty oikein, sillä se nousee kyllä tietäessään pääsevänsä tekemään. Tähän vielä joku selkeä merkkisana - tokihan minä sille höpöttelen treenaamaan lähtiessä, mutta voisin pyrkiä höpöttämään selkeästi jotain tiettyä sanaa. Treeniaiheitahan meillä riittää, mutta erityisesti lopetusta pitää parantaa, mikä liittyy tietty ihan siihen tottissuoritukseenkin, jos ajatellaan loppuliikkeenä käytettävän esim. eteenmenoa. Eteenmeno ei ole Liinalle nykyisellään niin palkitseva kuin se voisi olla tai kuin se ideaalina olisi, joten jatketaan yhä tunnepuolella, ja rakennetaan sille sitä fiilistä. Pannasta kiinni, loppupalkkaesineen heitto, sekunti, kaksi, koira irti "eteen"-käskyllä. Kun fiilis ihan pelkästään tähän on hyvä, perusasento ja eteen, seuraavaksi pari askelta seuraamista ja eteen. Kun ja jos tämä edistyy toivotunlaisesti, esineen voisi viedä valmiiksi, tehdä treenin, ja lopuksi vapauttaa koira loppupalkalle. Tässä ei vielä olla, joten katsotaan miten käypi. Ainakin tätä tullaan varmasti joka treenissä tekemään.

Muita aiheita Liinan kanssa:
- nouto yhä. Jatketaan vauhdin kanssa, lisäksi tehdään erikseen luovutusasentoharjoituksia. Taidan kuitenkin tehdä niin, että vaihdan luovutusharjoituksiin kapulan sijaan jonkun toisen esineen.
- Seuraaminen. Se on mun mielestä ihan vietillisestikin hyvällä mallilla ainakin pääsääntöisesti, joten pyrin pitämään sen siellä. Pitää kuitenkin malttaa lukea koiraa ja hakea niitä onnistumisia, me ei taideta olla vielä siellä, että voitaisiin vetää bh-kokeen seuraamiskaavio kahdesti läpi ilman vireen lopahtamista. Erityisesti treenataan täyskäännöksiä ja takamuksen nopeaa liikkumista, sekä juoksusta hitaaseen kävelyyn siirtymistä siten, että takamus ei heilahda sivulle.
- asennot. Vietti-istumiset ja -maahanmenot (seisomisetkin) sekä samat seuraamisesta.
- hyppy. Tähän tarvitaan vielä melko paljon toistoja sekä itseluottamusta sekä koiralle että ohjaajalle.

Palkkana tulen käyttämään sekä ruokaa että leikkiä. Ensinmainittua todennäköisesti enemmän, pitää vain muistaa se, että ruoallakin saa tässä tapauksessa leikkiä, ja ollaanhan me niin tehtykin. Loppupalkkana kuitenkin leikki, sekä tietyt treenit, esim. nuo asentoharjoitukset, voisi olla parempi pelkällä leikkipalkalla. Katsotaan, en lyö mitään lukkoon tämän suhteen.

Sulonkin kanssa treenataan totta kai. Joudun kuitenkin tässä vaiheessa tunnustamaan kapasiteettini rajat, enkä laadi sille tällä tarkkuudella suunnitelmia. Muutamia perusjuonenkulkuja toki on Sulonkin suhteen selvillä, merkittävimpänä yhä se, että älämölöä ei pidetä. Kokonaan hiljaiseksi en sitä saa, mutta sitä mölinää en kyllä kuuntele - toki oma mokani on se, että aika paljon olen näin tehnyt. Muutoin Sulo harjoittelee tottisliikkeitä sekä takamuksen suorana pitämistä. Ehkä me niitä tokoliikkeitäkin vähän tehdään.

Ei tästä tule yhtään mitään

Palveluskoirat-lehti tuli, ja siinä kevään koekalenteri. Pitäisi vissiin ruveta oikeasti olemaan huolissaan BH-koepaikasta, jos Liinan kanssa meinataan mitään saada tämän vuoden puolella aikaiseksi. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että niinköhän. Meidän treeneistä ei ole jäänyt mitään hyvää kerrottavaa jälkipolville, Liina laamailee ihan urakalla, Sulo taas huutaa eikä keskity. Olen ollut vähän laiska treenaamaan viime aikoina, jota olen vähän yrittänyt tässä päivänä muutamana kiriä. No, lopputulema on ollut tyyliin "yksi askel eteenpäin, kaksi askelta taakse." Liinan tunnetila on sanalla sanoen p*s*a, ja mun yritykset muuttaa sitä ei auta tai tekee tilanteesta vielä kauheamman. Ja koska Liina lukee mua kuin avointa kirjaa, mun lirkutukset ei siinä paljoa paina, kun se tietää, etten ole tyytyväinen. Mua ei tällä hetkellä kiinnosta pätkääkään miettiä, mitä olen tehnyt sen kanssa väärin saatuani sen ajettua koulutuksellisesti tuohon tilaan, eikä mua kiinnosta miettiä, onko meidän arkielämässä jotain muuttamisen varaa, jotta koulutuksellinen edistyminen olisi mahdollista. Koira varmasti tekisi, omistaja ei osaa, eikä sitä tällä hetkellä kiinnosta pätkän vertaa oppiakaan. On sillä (koiralla) valeraskaus vähän päällä, joka on mun ainut pelastusrengas kannattelemassa hataria uskonsäikeitä meidän harrastus- ja koeuraan. Jos muutosta ei tapahdu joko koiran käytöksessä (se alkaa osoittamaan aitoa kiinnostusta tekemiseen) tai omistajan sisuuntumisessa (se alkaa osoittamaan aitoa kiinnostusta tekemiseen ja itsensä kehittämiseen), voi olla, että meidän harrastelut on sitten siinä, ainakin vähäksi aikaa. Nyt en jaksa vaan enää suomia itseäni ja pohtia kaikkia tekemiäni vääriä ratkaisuja ja mahdollisia korjausliikkeitä niihin. Jälkeä nyt voidaan aina tehdä omaksi iloksemmekin.

Tottiksia

Taas on omienkin koirien koulutusta edistetty, pienin askelin, mutta kuitenkin.

Viikko sitten sunnuntaina oli sen verran kylmä, etten viitsinyt pitää koiria autossa odottamassa omaa vuoroaan. Joten otin doggietreeneihin koirien lampaantaljan mukaan ja levitin sen hallin seinustalle odotuspaikaksi. Sopivasti tytöt oli vähän myöhässä aloituksesta, joten pääsin harjoittelemaan vähän vähemmän häiriöisessä ympäristössä sitä, että toinen tekee, ja toinen odottaa. Matto-käskyyn sisäänajoa ollaan tehty kotona, tosin vihje ei ollut ihan vielä selkärangassa, mutta pienellä avustuksella koirat osasi käydä taljan päälle maaten. Aloitettiin merkkitreenillä; toinen odotti ja toinen teki. Merkille menosta naksuttelua. Tämä on edistynyt molemmilla, vaikka jossain vaiheessa koko merkin sheippaaminen tuntui ihan toivottamalta prosessilta. Palkkasin odottavaa osapuolta alkuun joka kerran, kun palkkasin tekevääkin. Hienosti Sulo ja Liina hoksasi, mikä on homma juoni. Niissä liikkeissä, joissa oli enemmän vauhtia ja etäisyyttä, paikalla pysytteleminen kävi vaikeammaksi, mutta ihan kunnialla me saatiin treenit vedettyä läpi kuitenkin. En ollut koko kaksituntista; koirat alkoi selvästi väsyä, vaikka selvästi yli puolet ajasta menikin odotteluun, oli siinä niin paljon seurattavaa, että selvästi alkoi loppua kohti keskittyminen herpaantumaan.

Sulon seuraamisen poikittaminen on vähän parantunut, ainakin tarkkailevien silmäparien arvion mukaan. Sille on naksuteltu oikeasta paikasta ja takamuksen liikuttamisesta. Luoksetulon pysäytyksiä tehtiin, ensin aiheuttamalla eli namia viskomalla ja sitten vasta pysähdyksestä palkkaamalla. Jäävät myös läpi, oli ok.

Liina teki seuraamista, suoraa ja käännöksiä. Ihan ok, ei paras mahdollinen vire kuitenkaan. Jäävät meni oikein kaikki eka yrittämällä! Noutoa tehtiin, kapulan nostamista mulle käteen sekä eteen istumista. Etäisyyttä Liina ottaa turhankin paljon. Lisäksi Sulo toi tähän harjoitukseen oman sulomaisen häiriöelementtinsä huutelemalla kehän laidalta ja tulemalla suurin piirtein joka toisella toistolla tarkistamaan, olisiko tämä "tuo" hälle tarkoitettu. En kuitenkaan hermostunut yhtään, joten pointsit mulle tästä.

Hauska huomata, että mun koirat kykenee tähän. Ja harjoituksella tietty paremmin. Vaatii ohjaajalta vähän enemmän keskittymistä siihen, mihin kumpaisenkin kanssa aina jäätiin, minkä käskyn antaa ja mitä se toinen ehtii siinä välissä touhuamaan ("Liina paikka, eikun istu, Sulo maahan, eikun matto, hyvä poika siinä matto, maahan nyt, sit paikka, LIINA MIHIN SÄ NYT LUULET MENEVÄSI, SULO SE MATTO, jne). Operanttia höpöttämistä ja äänenkorottamista koiralle vai miten se nyt meni...

Liinan kanssa olen yrittänyt leikin laatua parantaa kahden lelun avulla. Alustavat tulokset ovat lupaavia, mutta palaan asian raportointiin sitten, kun ollaan enemmän ehditty tekemään muutakin kuin risujen repimistä metsässä. Sekin on kyllä ihan kivaa.

Torstaina jattilassa. Hirveästi en ehtinyt omia reenimään, ja kylmäkin oli. Sulo ei kyennyt tekemään mitään takki päällä. Liinaa takki ei haitannut, ja se esitti oikein pätevää seuraamista, ja luoksetulotkin oli vauhdikkaita. Seuraamisen täyskäännöksessä on vielä työstettävää, muuten kontakti ja vire säilyi kivasti pidemmälläkin pätkällä.

Ajatustenvirtaa oppimisesta ja älykkyydestä

Luen parhaimmillaan äärimmäisen mielenkiintoista kirjaa, joka kertoo Washoe-nimisestä simpanssista. Washoe oli simpanssilapsi, joka kasvatettiin ihmislapsen tavoin, ja joka oppi viittomaan ja myös käyttämään viittomakieltä samaan tapaan kuin ihmislapset. Kirja kuvaa niinikään kirjoittajansa Roger Foutsin tieteellistä uraa, joka alkoi 60- ja 70-lukujen Yhdysvalloissa ajan psykologisten ja biologisten teorioiden ristitulessa. Vähänkään käyttäytymis- ja oppimisteorioihin perehtyneille sekä eläinten, tai tässä tapauksessa lähinnä ihmisapinoiden kognitiivisista kyvyistä kiinnostuneille kirja on erinomainen kurkistus ymmärryksen lisääntymiseen toisaalta siihen, miten käsitykset ihmisen asemasta sukupuussaan on muuttunut, ja toisaalta siihen, miten darwinistinen ihmisnäkemys ja erilaiset psykologiset kehitysteoriat ovat kohdanneet. Kirja on minulla vielä kesken, mutta tartun erääseen aiheeseen, joka mielestäni ansaitsee tulla käsitellyksi tässä yhteydessä. Lähinnä minua harmittaa, etten tunne psykologian ja kasvatustieteen teorioita, tieteenhistoriaa ja -metodologioita niin hyvin, että pystyisin sijoittamaan kirjassa kuvatut tieteenfilosofiset keskustelut ja kädenväännöt kunnolla kontekstiinsa. Onneksi kirja sivuaa myös darwinistisen ihmiskäsityksen kehittymistä, johon minullakin on jonkin verran käsitteellistä tarttumapinta-alaa.

1970-luvulla Skinner laatikoineen ja havaintoineen operantista ehdollistumisesta oli ajan käyttäytymistieteellisen keskustelun keihäänkärkeä, mutta Foutsin mukaan operantti ehdollistaminen ei ollut paras tapa opettaa simpansseille viittomakieltä. Projektin edetessä kävi ilmeiseksi, että simpanssipienokaisilla on samanlainen myötäsyntyinen kyky omaksua kieltä (tässä tapauksessa kuitenkin ennemmin elekieltä kuin puhuttua kieltä) kuin ihmislapsilla, eikä omaksuminen tapahdu samoin, kuin esim. koiralle uuden asian opettaminen sheippaamista hyväksikäyttäen. Tässä yhteydessä lienee syytä mainita, että aiheesta käydään parhaillaan klikki-listalla mielenkiintoista keskustelua, jossa pohditaan myös sitä, onko lopulta kaikkien käytösten, eli niin operanttien, klassisten kuin kognitiivistenkin käytöstenkin esiintymisen muutos pohjimmiltaan aina jollain tasolla vahvistamisen tulosta (sikäli kun olen oikein ymmärtänyt) - vahvisteprosessit olisivat tässä ajatusmallissa huomattavasti moninaisempia kuin tyypillisesti koirien kouluttamisessa käytetyt ruoka, leikki tai sosiaaliset vahvisteet. Foutsin alkaessa opettaa vanhempia simpansseja ei näiden voinut olettaa kykenevän omaksumaan kieltä vain arkielämän tilanteiden kautta, vaan viittomia varta vasten alettiin opettaa simpansseille, samaan tapaan kuin koululaisille uutta kieltä. Tulosten perusteella näytti siltä, että ne simpanssit, joita voitiin motivoida ulkoisilla palkkioilla - ruoalla tai sosiaalisella hyväksynnällä - omaksuivat uusia viittomia muita nopeammin. Kirjoittaja kertoo kahdesta itseriittoisesta simpanssista, joita moiset ulkoiset palkkiot eivät hetkauttaneet, ja joilla uusien viittomien omaksumiseen kului huomattavasti pidempi aika. Nämä simpanssit suoriutuivat kuitenkin kaksoissokkokokeista, joissa ne joutuivat soveltamaan hankkimaansa tietoa itsenäisesti, paremmin kuin ulkoisen motivaattorin "johdattelemina" toimineet simpanssit. Nähdäkseni tuloksesta ei voi yksioikoisesti tehdä sitä päätelmää, että ulkoisen motivaattorin turvin opetetut kykenevät soveltamaan tietoa huonommin kuin muut, vaan tuloksen avulla voidaan ennemminkin sulkea se vaihtoehto pois, että palkkioiden avulla johdetulla oppimisella ja älykkyydellä olisi mitään tekemistä keskenään. Näinhän näkee joskus väitettävän eri medioissa, joissa on laitettu esim. eri koirarotuja järjestykseen niiden väitetyn älykkyyden perusteella. Älykkyydellä on noissa listauksissa yleensä kuitenkin tarkoitettu sitä, kuinka hyvin eri rodut ovat keskimäärin motivoitavissa oppimaan sitä, mitä ihmiset haluavat, ja kuinka nopeasti koirat tämän halutun tehtävän lopulta oppivat. Oppiminen, motivaatio ja älykkyys ovat kuitenkin nähdäkseni eri asioita, eikä niitä pidä sotkea keskenään. Älykkyyden määritelmään on nähdäkseni sisällytettävä kyky hyödyntää omaksumaansa tietoa itsenäisesti ongelmanratkaisua vaativissa tehtävissä, joissa tyypillisesti koulutuksellisesti haastavina pidetyt rodut, esim. terrierit tai metsästyskoirat, ovat pärjänneet huomattavasti perinteisesti älykkäinä pidettyjä paimenia paremmin. Aihetta on referoinut mm. Jane Killion Caniksessa viime vuonna julkaistussa artikkelissa.

Jos taas ajatellaan eri koirarotujen "käyttökelpoisuutta" tehtävissä, joissa niiltä vaaditaan sekä hyvää ohjattavuutta että itsenäistä ongelmanratkaisukykyä (tyypillisesti pelastus- tai palveluskoiratehtävät), olisi ihanteellinen koiratyyppi toddennäköisesti jossain näiden ääripäiden välissä. Itsenäisesti tietoa soveltava ja hyödyntävä koira voi jättää ihmisen määrittelemän tehtävän sikseen löytäessään jotain mielenkiintoisempaa, mutta ihmisen ohjaukseen voimakkaasti nojautuva koira ei välttämättä kykene toimimaan itsenäisesti erityisesti paineistavassa ympäristössä - Fouts kuvasi "palkkio-orientoituneiden" simpanssien paineistuneen kaksoissokkokokeissa, jossa niillä ei enää ollutkaan vahvisteita näkyvissä tai tiedossa. Toki tätä voitaisiin käsitellä koulutuskysymyksenäkin, mutta toisaalta jonkinlaisen sisäisen palon ajamina toimineet itsenäisesti orientoituneet simpanssinuoret olivat läpikäyneet samanlaisen koulutuksen kuin toisetkin, ja nimenomaan motivoituivat ongelmanratkaisutilanteista. Olisikin mielenkiintoista tutkia tai saada tietoa siitä, miten esim. luonnetestin kuvaama paineensietokyky, ohjattavuus ja kyky tehdä itsenäisiä ratkaisuja liittyvät tai olevat liittymättä toisiinsa, ja miten nämä ominaisuudet optimaalisesti esim. palveluskoiralla esiintyvät.

Olen ollut huomaavinani, että ihmisten on usein jopa hankala käsitellä eläimiä, joiden oppimiskyky on suuri. Useat eläimiä harrastukseksi kouluttavat luottavat mielellään koulutuksessaan toistojen voimaan, ja ajautuvat ongelmiin, kun käsissä oleva eläin ei opikaan optimaalisesti useiden toistojen kautta. Toisaalta toimeliaisuus, suuri tarkkaavaisuus ja mahdollisesti älykkyys voivat ihmisen järjestämässä elinympäristössä jäädä sellaiselle vajaakäytölle, että eläin alkaa ilmentää erilaisia ongelmakäytöksiä. Hevosten kanssa olen törmännyt tällaisiin esimerkkeihin. Tunnen erään hevosen, jolla on imppaamisongelma. Tiesin jo tähän yksilöön ensi kertoja tutustuessani, että se on erityislaatuinen hevonen moniin muihin verrattuna; äärimmäisen kiinnostunut ympäristöstään, koko ajan touhuamassa jotain, pesusienen tavoin imemässä informaatiota ja etsimässä tilaisuutta hyödyntää tätä informaatiota. Käytännössä kuitenkin nykystandardien mukaan järjestetyssä talliympäristössä hevosen elämä on tarkkaan joka taholta hallinnoitua ja rajoitettua, eikä sellaisia tilanteita yleensä järjestämällä järjestetä, joissa hevoset saisivat mahdollisuuden toteuttaa toimeliaisuuttaan. Olenkin pohtinut, helpottaisiko tuon tai yhtä hyvin jonkin muun yksilön stereotyyppiseen käyttäytymiseen liittyvät ongelmat, jos se saisi vaikkapa päivittäin mahdollisuuden "älypaloihin", sitä esim. koulutettaisiin sheippaamalla, tai sen annettaisiin ratkaista esim. ruoanhankintaongelmia itsenäisesti. Toki imppaaminen stereotyyppisenä ja yleistyneenä käytöksenä tuskin poistuisi kokonaan pelkästään tällä, mutta em. järjestelyillä voisi kuitenkin olla suuri vaikutus hevosen yleiseen elämänlaatuun.

Jotka ovat ratsastaneet ja käsitelleet suomenhevosia, ovat todennäköisesti huomanneet niiden poikkeavan puoliverisestä muutoinkin kuin ruumiinrakenteensa puolesta. Suomenhevonen pyrkii usein aktiivisesti omaksumaan tietoa, ja tiedon omaksuttuaan myös soveltamaan sitä. Esimerkkinä eräs uranvaihtajasuomenhevonen, jolla olen ratsastanut. Se ei osannut kunnolla reagoida ratsastajan painoapuihin tai istuntaan, mutta kun se yhden kerran osoitti pidättävälle istunnalleni oikeansuuntaista vastetta eli hidasti vähän, kehuin ja taputtelin sitä vuolaasti, jonka jälkeen se tarjosi hidastamista pieneenkin istunnan muutokseen. Tämä ajatus ei ole omani, vaan itseäni huomattavasti kokeneemman hevosihmisen esittämä; monet ongelmallisesti käyttäytyvät hevoset (miksei myös koirat) saattavat olla lopulta niitä kaikkein älykkäimpiä yksilöitä, joiden kapasiteettia ei kuitenkaan ole osattu hyödyntää oikein.

Älykkyyden ja oppimisen aihepiiri on laaja ja hankala omilla vajavaisilla valmiuksillani käsiteltäväksi, mutta vähintäänkin toivoisin, että ennen, kuin yksikään eläin leimataan tyhmäksi, miettisi tällaisen lausunnon antaja kahdesti omaa koulutusmetodiaan sekä sitä, onko kysymyksessä oikeastaan ennemmin se, onko eläin helposti alistettavissa käsittelijän tahtoon kuin se, kuinka älykäs eläin lopulta on.

Viitteet:

Fouts, Roger: Simpanssini Washoe - yhteinen matkamme. WSOY, Juva 1999. Alkuperäisteos Next of kin - What chimpanzees have taught me about who we are, 1997.

Killion, Jane: Kun lehmätkin lentävät - agilitykoulutusta mahdottomalle koiralle. Canis 1/2011. Artikkeli on ensimmäinen osa artikkelisarjaa, joka perustuu Jane Killionin kirjaan When pigs fly.

Seuraamisharjoituksia

Seuraaminen on ollut tämän viikon sana sekä omien koirien että muille vetämissäni treeneissä. En tiedä, kyllästyvätkö tokoryhmäläiseni painoarvoon, jonka seuraamisliikkeelle annan. Nähdäkseni kuitenkin huono seuraaminen kostautuu tosi monessa liikkeessä, joten sitä on syytäkin treenata hyvin. Seuraamisessa pitäisi mielestäni aina huolehtia koiran oikeasta mielentilasta. Seuraamisen opetan itse perusasennon kautta yksi askel kerrallaan -menetelmällä. Sulo on opetellut seuraamisen rinnan päällä houkutuskättä seuraten (paremmasta en tuolloin tiennyt - en suosittele tekniikkaa), Liina imuutustekniikalla sekä kosketuskepin avustuksella, todellinen sekatekniikalla opetettu koira siis. Sulon kanssa tajusin ensimmäisten möllitokojen jälkeen, että kontaktin lipsumisella on oltava joku seuraus, joku, jolla on koiralle merkitystä. "Hei, täällä" tms ei ole puuttumista vaan houkuttelua, ja käytännössä palkitsee koiran kontaktin tippumisesta. Vaihtoehtoina on siis 1) älä tee mitään (jatka kävelyä), odota, että koira oma-aloitteisesti tarjoaa kontaktia uudelleen, ja palkkaa se siitä, 2) keskeytä treeni ja yritä uudelleen, palkkaa, kun kriteeri on ylittynyt (kriteeri = katkeamaton kontakti x määrän askeleita aikana) 3) pakote eli pos rankku. Pakotetta jos käyttää, pitää ymmärtää, että pakotteen on merkittävä jotain koiralle. Käytännössä satunnainen nyppäisy ei yleensä koiralle kerro mistään muusta kuin ohjaajan epäjohdonmukaisuudesta, joten koira pitäisi opettaa aktivoitumaan pakotteen jälkeen - toisaalta pakotteen tulee olla voimakkuudeltaan tarpeeksi epämiellyttävä ja oikea-aikaisesti annettu, jotta se todella muuttaa koiran toimintaa. Itse olen päätynyt olemaan käyttämättä pakotteita seuraamisliikkeessä, joten edellä antamani kuvaus toimintaperiaatteesta voi olla epätäydellinen, kun en ole aiheeseen syvällisesti perehtynyt.

Seuraamisen treenaamisessa kannattaa käyttää mielikuvitusta, ja muunnella harjoituksia. Itse käytän koiran mielentilan mukaan vaihtelevasti lelu- ja ruokapalkkaa, joskus pelkkää vapautusta. Vaihtelen seuraamismatkoja jatkuvasti myös Sulolla, joka on jo kokeneempi koira. Välillä palkka tulee 1, välillä 5, välillä 10, välillä 50 askeleen seuraamisesta. Ja kaikkea tältä väliltä.Välillä harjoittelen askelsiirtymiä ja käännöksiä. Kokeeseen tähdättäessä nyrkkisääntö on, että koiran pitäisi treeneissä selvitä kokeen seuraamismatkasta ilman välipalkkauksia helposti. Jos ohjaaja joutuu treeneissä jatkuvasti puuttumaan koiran käyttäytymiseen seuraamiskaavion aikana, voi olla melkein varma, että kokeessa tulee ongelmia. Tämän vuoksi nuoren koiran kanssa kokeisiin tähdättäessä kannattaa olla kärsivällinen.

Jos ohjaaja siirtyy liian nopeasti harjoittelemaan liian pitkiä matkoja, tuloksena on todennäköisesti huonovireinen seuraaminen. Vippaskonsteja ei oikein ole; tällöin virettä ja kestoa seuraamiseen on vain alettava rakentamaan uudelleen. Kun harjoitusta aletaan tekemään, koira pitäisi saada positiivisesti odottavalle kannalle, jossa se on innostunut tekemään treeniä. Koira pitää palkata hyvävireisestä suorituksesta - jos se ei ole kuin kaksi askelta seuraamista, sitten se palkataan kahdesta askeleesta. Kun koira osaa kävellä suoraan 5-10 askelta, on viimeistään syytä ruveta harjoittelemaan käännöksiä ja erityisesti takapään käyttöä. Käännökset ovat uusi kriteeri, joten muiden kriteerien osalta on harjoitusta mahdollisesti tarpeen helpottaa - ottaa esim. apuvälineet, kosketuskeppi tai imuutuskäsi, uudelleen avuksi. Ja hidastaa kävelyä käännöksissä. Takamuksen treenaamista voi helpottaa opettamalla koira nousemaan etujaloillaan korokkeen päälle, ja kiertämään sitä etuosansa ympäri. Lisäksi käännöksiä kannattaa harjoitella paikallaan esim. imuutellen. Apusilmät ovat takapäänkäyttötreeneissä suuri apu, ja avustajat voivat esim. naksuttaa, kun koira käyttää takamustaan. Kun takamuksenkäyttöä aletaa hakemaan, ei kannata pitää liian montaa kriteeriä kerrallaan, vaan alussa riittää, että koira ylipäänsä käyttää takamustaan. Sen ei välttämättä tarvitse olla täydellisen suora, kunhan se yrittää. Pikkuhiljaa kriteeriä nostetaan.

* * *

Seuraamista ollut ohjelmassa siis meilläkin, tottista treenailtiin molempien voimin keskiviikkona Tikiksellä ja torstaina Sulon kanssa jattilassa. Liina on ollut tärpeillään tämän viikon ja jäänyt sivuun hallitreeneistä. Sulon kanssa vietettiin torstain treeneissä laatuaikaa keskenämme, luulen sen arvostaneen! Se nimittäin tuli seuraavana yönä aamuksi mun viereen nukkumaan sänkyyn, se tekee sitä nykyään tosi harvoin, ja jos sängyssä joku meidän kanssa ylipäänsä on, se on sitten yleensä Liina. (Juu, meillä koirat saa nukkua sängyssä jos haluavat. Äitini kauhistelee pöpöjä, mutta pieni altistus pöpöille - sikäli kun niitä koirissa on yhtään sen enempää kuin meissäkään - tekee vain hyvää immuunipuolustukselle ;) )

Sulon kanssa ollaan jatkettu takapaankäyttötreeniä. Tähän olen tarvinnut ulkopuolista silmäparia kertomaan, milloin palkata. Käännöksissä takapäänkäyttö on ilmeisesti edistynyt, nyt ollaankin tehty sitten vasemmalle volttaamista. Tässäkin takapään oikea paikka on alkanut löytyä, mutta suoralla asento yhä aukeaa. Jatkamme vasempaan volttaamista, uraa kuitenkin loiventaen, josko se alkaisi yleistymään.

Lisäksi Sulon kanssa ollaan tehty muutamat eteenmenot. Sulo irtoaa hyvin, mutta alkaa sitten loppumatkasta etsimään palloa silmillään, ja mutkittelee. Pidempää matkaa, rutiinia rutiinia tähän. Lisäksi noutoa. Sulo huutaa lähtiessään, mutta palautukset on tullut laukalla. Torstaina hallilla palkattuani Sulon leikillä se yhtäkkiä äkkäsi seinän toisella puolella olevan muita, ja se veti hirveät kilarit aiheesta. Sain sen rauhoittumaan ja perusasentoon, jossa tehtiin lyhyt vastaehdollistamissessio, eli katso/kuuntele toisten kenttien suuntaan -> namppa. Tähän loppui vahtiminen.

Liina teki keskiviikkona seuraamista. Liina jaksoi keskittyä uudessa paikassa ja uusista ihmisistä sekä "kuunkierron" aiheuttamasta kiinnostuksesta hajuihin huolimatta hienosti työntekoon, ja palkkautui leikistäkin. Tehtiin suoraa seuraamista 5-10 askelta, ja henkilöryhmää. Ensimmäisen kerran henkilöryhmään mentäessä sortui haistelemaan, otettiin uusi lähestyminen samaan ihmiseen, ja kun jätti sikseen, palkka. Seuraavassa toistossa Liina keskittyi enemmän tassujen paleltumiseen kuin tekemiseen, mutta sain sen vähäksi aikaa unohtamaan kylmän, ja saatiin aikaan vielä yksi onnistunut toisto henkilöryhmästä. Loppuun eteenmeno avustajan viemälle palkalle. Liina ei vaan yhtään hetsautunut lähtemään, irtosi kuitenkin, mutta laiskahkosti.

Huono koiranomistaja

Viimeisen vuorokauden olen ollut pakotettu huomaamaan erityisesti Sulon joutuneen kärsimään emäntänsä sokeudesta koiran huonoa oloa kohtaan.

Koirat sai eilen illalla rustoluita pitkästä aikaa, minkä seurauksena Sulon maha veti ilmeisesti sekaisin. Nukuin yön muutenkin huonosti (mikä jo sinällään on hyvin epätyypillistä allekirjoittaneelle, joka yleensä sujuvasti nukkuu paikassa kuin paikassa), ja päälle koirat, tai lähinnä Sulo, olivat vähintään kahden tunnin välein vinkumassa ulospääsyä. Ja niinhän siinä oli käynyt, että Sulo oli joutunut vääntämään hirmuisen jöötin keskelle keittiön lattiaa. Sulo väänsi ripulikakkaa pitkin päivää, ja kun illalla sitten käytiin doggie-treeneissä, ihmettelin kun Sulo ei halunnut tehdä mitään. Että se sitten vaati treenikaverin varovaisesti kysymään, pitäisikö sen päästä kakalle, "kun se haisee vähän pahalle". Kakkahätähän sillä. Miksi olen niin tyhmä, etten voi tajua koiran haluttomuudesta tehdä hommia, että sillä on ehkä hätä?

Treenit meni koulutuksellisesti ihan hyvin, tehtiin Sulon kanssa seuraamisen käännöksiä, kaukokäskyjä ja avon hyppyä, sekä jäävät. Käännöksissä ongelma on se, että Sulo on oppinut ennakoimaan täyskäännösten jälkeen jatkuvan seuraamisen, eikä siirrä pyllyään kunnolla enää käännöksen lopussa. Tähän lääkkeenä käännöksiä, jotka vaihteli välillä 180-360 astetta, jolloin Sulo ei pysty ennakoimaan käännöksen laajuutta, ja sen täytyi myös siirtää takamustaan kunnolla päästäkseen liikkeeseen mukaan. Kaukokäskyissä se ennakoi ensimmäistä maahanmenoa. Vahvisteltiin sitten ensimmäisen istumaannousun jälkeistä odottamista, josta vapautus takapalkalle ennen kuin ehti painua maihin.

Jäävissä ongelmana oli maahanmenon hitaus. Vahvisteltiin sitten pelkkää maahanmenoa ilman seuraamista. Tämä ehkä vähän paransi maahanmenon vauhtia. Pyysin Annia tekemään Sulon kanssa seuraamisesta maahanmenon, jotta näkisin itse eron seuraamisesta ja ilman seuraamista tapahtuvan maahanmenon välillä. Sulo toimi Annin kanssa tosi hienosti, eikä edes vinkunut! Toiset on koiranohjaajina luonnonlahjakkuuksia... Maahanmenot parani hiukan (lopulta minunkin kanssa), mutta tytöt katsoi, että Sulo nouseekin ehkä hieman vaivalloisesti. Ruvettiin sitten sen selkää ronkkimaan. Lantion seutua Sulo aristikin, ja toden totta, se tuntui kosketettaessa lämpimämmältä kuin muu ranka. Kun rupesin asiaa tarkemmin miettimään, tajusin, että en ole nähnyt Sulon liiemmin venyttelevän viime aikoina. Onhan Sulolla ollut erinäisiä jumeja aiemminkin, mutta olen tainnut aktiivisesti sulkea silmäni tämän mahdollisuuden olemassa ololta. Harmittaa ihan koiran puolesta, niin siltä vain pyydetään erinäisiä juttuja, vaikka niiden tekeminen ei varmasti ole hyvältä tuntunut. Ja vielä minä olen se joka pyytää, minä, jonka pitäisi ensi sijassa huolehtia koiran hyvinvoinnista ja kivuttomuudesta.

Seuraava kysymys onkin, mikä jumiutumisen on aiheuttanut, ja miten sen saa paremmaksi. Kylmää kai pidetään usein lihasten hyvinvoinnin vihollisena. Meillä koirat ovat ulkona meidän työpäivien ajan. Kuinkakohan paljon se voi edesauttaa selkävaivojen syntymistä? Toisaalta minulle ajatus koiran pistämisestä pumpuliin on hyvin vieras. Mentaliteetillä "on ne kuule ennenkin ulkona kestäneet kaikilla säillä". Sulo tosin ei ole mikään arktisiin oloihin jalostunut koira, vaikka sillä karvaa onkin - sen todistanee jo talvikelillä tassunpohjiin ja pumpulisiin mahanaluskarvoihin liimaantuvat lumipaakut. Toisaalta koirilla on ulkotarhasta vapaa pääsy lämpimään sisätilaan - jos ulkona on liian kylmä, kai ne osaavat sisälle mennä? No, pistetään nyt ensiavuksi riehumiset jäihin ja harrastetaan tasatempoista reipasta liikuntaa. Parin päivän kipulääkekuuria voisi varmaan myös harkita. Saarelaisen Minnan Koiran lihashuolto -kirja pitää nyt ottaa tarkempaan syyniin. Olen hieman arka omatoimisesti hoitamaan noita jumituksia, vaikka koiran oloa voi kotihoidollakin helpottaa selvästi - ainakin, jos on yhtään hajulla siitä, mitä tekee. Esim. toisen treeniryhmäläiseni collien lihasvaivat ovat muutamassa kuukaudessa menneet paljon parempaan suuntaan ahkeran kotihoidon tuloksena (toki tässä ovat olleet tukena hierojakäynnit). Eli lähdetään nyt näistä kotikonsteista, Piiralle meillä on kevättalveksi varattuna molemmille koirille aika, katsotaan siellä viimeistään, missä mennään.

Liina täytti hiljan 2 vuotta ja aloitti samaan aikaan neljännet juoksunsa. Juoksuväli taitaa olla hieman vajaa puoli vuotta. Tärpit ovat jo tuloillaan, ja Liina tarjoilee turvonnutta takamustaan Sulolle ahkerasti. Sulo taas ilmeisesti katsoo vielä, että parhaat päivät tekevät vasta tuloaan; ei maksa vaivaa vielä tässä vaiheessa... Liina joutui tyytymään tekemään pihatreenejä. Tehtiin seuraamista. Uudessa paikassa kaikki hajut hieman häiritsi Liinaa, eikä alkuun määrittelemääni 10 askeleen seuraamiseen päästy. Palkkasin muutaman kerran viidestä, ja työnteko alkoikin sitten hajumaailman sijaan maistua Liinallekin.

Kävin hiihtämässäkin koirien kanssa yhtenä iltana. Liina sai vetää pari pätkää. Ensimmäisen pätkän se veti tosi hienosti ja vauhdilla. Toinen pätkä ei ollutkaan enää yhtä hyvä, vaikka oltiin kotiin päin menossa, Liinaa ei huvittanut mennä kovaa, ja se meinasi pysähdellä tuon tuosta. Kehuin kuitenkin joka kerran, kun vetohihna yhtään kiristyi. Ihan hyvän loppukirin Liina kuitenkin otti. En tiedä miten muut opettavat koiraansa vetämään, minun taktiikkani on kehua vetämisestä ja samalla ajaa sisään vihjesanaa. Pätkän lopuksi, irrotettuani koiran, palkkaan sen vielä esim. lumipalloja heittelemällä. Olisi niin kivaa mennä lujaa Liinan kanssa suksilla, toivottavasti tämä projekti tuottaa tulosta jossain vaiheessa.

Hallitreeniä

Varasin tokoryhmälleni hallivuoron. Päätin, että lähdemme liikkeelle perusteista: siitä, että jokainen koira pystyy tulemaan halliin autosta hallitusti ja kontrolloidusti, ryysimättä hajuille. Kun mielentila on jo hallille tultaessa oikea, on koiran kontaktiin ja hallintaan saaminen huomattavasti helpompaa. Ryhmässäni treenaaminen perustuu toisaalta siihen, että ohjaajat saavat tarvittaessa kädestä pitäen neuvoja liikkeiden opettamiseen, toisaalta koirakot voivat harjoitella häiriön alla työskentelemistä kontrolloidusti. Kun koirat ovat kentällä, tahdon jokaisen ohjaajan keskittyvän täysillä oman koiransa ohjaamiseen ja huomioivan sen, että koira oppii koko ajan kaikesta, mitä se tekee, ja ympäristö voi vahvistaa koiran käytöksiä ilman, että ohjaaja on näin tarkoittanut. Tämän vuoksi teemme paljon harjoituksia koira kerrallaan, ja kohtuullisen lyhyissä pätkissä, jotta sekä koira että ohjaaja keskittyisivät kulloinkin käsillä olevaan tehtävään. Hallissa tässä treenitavassa on se ongelma, että siirtymät ja vaihdokset kuluttavat paljon arvokasta (ja maksettua) treeniaikaa. Sen vuoksi ensimmäinen tehtävä hallissa oli opettaa koirat rauhoittumaan aloilleen. Toki suurin osa koirista ryhmässä hallitsee paikkamakuun, mutta halusin tähän selvän eron koemaiseen suoritukseen; sen, että koira tietää, että nyt vain ollaan ja odotetaan, ja kun ollaan rauhassa, päästään pian tekemään.

Tommyn käynnistä jäi taskuun treeniajatukseksi ID-koirien treenitapa (eikä varmasti yksinoikeudelle ID-koirien, vaan monien muidenkin - jälleen kerran Caniksessakin tästä on viime numeroissa kirjoiteltu), joka lähtee siitä, että koirat osaavat rauhoittua omalle paikalleen, ja käydä siitä sitten töihin. Ryhmäläiset opettivat ensin koiran hakeutumaan oma-aloitteisesti matolle tai pyyhkeelle ja käymään siinä maate, sitten nostettiin kriteeriä, ja odotettiin pientäkin merkkiä rauhoittumisesta (huokaus, hännän laskeminen, pään laskeminen, lonkka-asento), mistä palkintona koira pääsi tekemään juttuja ohjaajan kanssa. Tällä viikolla kolmansissa treeneissä päästiin tähän vaiheeseen kaikkien koirien kanssa siten, että hallissa oli kerrallaan puolet ryhmän koirista. Jopa ne pari häiriöherkintä koiraa ryhmästä ovat olleet hallissa tosi lunkisti haukkumatta juurikaan muille ja ohjaajaan keskittyen.

Virheitä korjaamassa

Kotipihassa ollaan treenailtu vähän tottista, sekä Sulon kanssa hallilla. Onhan tämä yksikseen treenaaminen vähän haasteellista välillä, etenkin, kun ei olla doggien hallivuorollakaan ehditty vähään aikaan käymään. Ei välttämättä osaa kiinnittää huomiotaan olennaisiin asioihin. Yritänkin ajatella, että jos itse olisin oma koulutusohjaajani, mitä sanoisin? Yleensä ne asiat, joista esim. kokeissa on huomautettu, ei ole tullut mulle yllätyksenä, joten sinällään voisin olla hyväkin koulutusohjaaja itselleni. Niitä virheitä pitäisi vain korjata sitten. Kun virheen on huomannut, pitäisi lakata vahvistamasta väärää käytöstä. Väärä käytös vahvistuu jo sillä, että koira tekee sitä. Joten kulloisenkin treenin kriteeri pitäisi asettaa siten, että pääsee vahvistamaan oikeaa käytöstä. Jos näyttää siltä, että siihen teemaan, mitä on ajatellut etukäteen tehtäväksi, ei päästäkään sillä kertaa käsiksi, mitä siitä. Pitäisi uskaltaa olla joustava.

Minä esimerkiksi tiedän varsin hyvin, että Sulo poikittaa seuraamisessa. Uskottelen itselleni, että saan sen korjattua sitten, kun vaan alan tehdä sitä. Mutta sitä ennen pitäisi treenata sitä pitkää suoraa. Ja jääviä. Ei voi montaa asiaa kouluttaa yhtä aikaa. Mutta kuinka hölmöä on antaa koiran toteuttaa väärää käytöstä ihan tietoisesti? Jos menisin ulkopuolisen kouluttajan koulutukseen, ja hän sanoisi, että korjataanpa tuon sun koirasi poikitusta, olisin varmaan ihan "joo mä tiedän, ja mä tiedän kyllä miten sitä korjataan." Kuinka tyhmäksi ihminen siinä itsensä tekisi? (Ei kyllä mitään uutta allekirjoittaneen tapauksessa.) Joten, nyt tartutaan niihin ongelmiin tuoreeltaan - olkoon se vaikka tämän alkaneen vuoden agenda. Tosin siinähän meillä sitä työnsarkaa sitten riittääkin, saapi nähdä, missä vaiheessa päästään liikkeisiin käsiksi...

Sulo ei seuraamisessa tällä hetkellä käytä takamustaan erityisen tehokkaasti, ja se vaatii multa voimakkaita vartaloapuja, että se siirtäisi pyllyään taakse-oikealle siitä kenotusasennosta. Joten tämä on ensimmäinen asia meidän to-do-listalla. Kriteerinä liike, joka tapahtuu mahdollisimman pienestä avusta, ja jossain vaiheessa toivottavasti ilman apua. Eli että Sulo osaisi korjata itse.

Toinen asia on se iänikuinen ääntäminen. Sulo on pitkään tarjonnut haukkumista kahden sarjoissa, eli tyyliin hau-hau (tauko) hau-hau (tauko) jne. Nyt olen vahvistanut sitä kolmatta ennen taukoa, silloin kun sellainen on tullut. Treenin aluksi haukku yhä vain irtoaa nihkeästi. Tavoitteena on siis saattaa ääntäminen enemmän tai vähemmän ärsykekontrolliin. Todennäköisesti vähemmän, sillä haukkumistahan ei kiinteänä käytöksenä voi saada täydelliseen ärsykekontrolliin. Tämän takia operantit kouluttajat suosivat ns keinotekoisia käytöksiä ilmaisukäytöksinä. Toisaalta, eihän esim. maahanmenoakaan voi saada ärsykekontrolliin yhtään sen enempää, sillä kyllä koira sitä esittää muutoinkin. Vai ajattelenko ihan kummasti?

Liina on harjoitellut seuraamista. Sitten me ollaan leikitty. Olen alkanut olevinani taas pistää merkille, että löytymään alkanut vire on osoittanut lopahtamisen merkkejä. En tiedä. Liina haluaa sen pallon tai lelun itselleen ja taistelee siitä kyllä, mutta se ei tule aktiivisesti tarjoamaan mulle sitä sen voitettuaan, vaan jää lussuttamaan sitä jokseenkin apaattisena. En oikein tiedä mitä asialle pitäisi tehdä; odottaa, että Liina itse aktivoituisi, houkutella se luokse ja leikkiä uudestaan, vai vähän härkkiä siihen sitä "no voi hemmetti"-asennetta? Itse tekeminen, siis ne liikkeet, on kuitenkin ollut hyvän tuntuisia. Oikeastaan me kohta alettaisiin olla ehkä BH-koevalmiita, jos uskaltaisin luottaa tuohon seuraamiseen. Vireen pitäisi säilyä ja yritystä olla, vaikkei palkkaa kuuluiskaan. Joten kyllä me vielä harjoitellaan ja varmistellaan, erityisesti pitäisi tehdä paljon vieraissa paikoissa ja häiriössä. Varsinaisista koeliikkeistä noutokapulan palautuksia ollaan tehty. Voisin varmaankin ajoittaa naksun/kehun jo siihen, kun Liina tarttuu kapulaan, ja siitä ruveta rukkaamaan ajoitusta.

Tässä korjaamisessa, tai uuden opettamisessa, tai oikeastaan kaikessa kouluttamisessa tulisi jatkuvasti tarkkailla sitä, meneekö koulutus eteenpäin. Jos teet kaiken oikein, koulutuksen pitäisi edetä nopeasti. Jos et tee kaikkea oikein, koulutus etenee hitaammin. Jos et tee mitään oikein, koulutus ei etene. Tämän kun tajuaisi, eikä vain juuttuisi siihen, että "kyllä se käytös muuttuu kun tästä tehdään vain tarpeeksi toistoja". Ei se harjoittelu, vaan hyvä harjoittelu.

Operantista ja klassisesta ehdollistamisesta

Käytiin Kangasalla Tommyn ja Jaanan tykönä juttelemassa mukavia, eli puimassa koulutusjuttuja. Monenmoista asiaa oli esillä, mutta päällimmäisenä mieleen jäi se, mitä puhuttiin operantista ja klassisesta ehdollistamisesta, niiden eroista ja vaikutuksista.

Kun koiran koulutus tapahtuu operantisti eli välineellisesti eli instrumentaalisesti, koira oppii toimintansa seurauksista. Klassisesti ehdollistuneet käytökset aiheutetaan. Esim. sheippaaminen/houkuttelu. Tällöin klassisella puolella koiran toiminta perustuu palkkion tavoitteluu, kun taas operantilla puolella sen ansaitsemiseen. Operantisti koulutettu koira oppii käytöksiä, klassisesti koulutettu oppii seuraamaan palkkiota. Klassisessa ehdollistumisessa palkkion laadulla on suuri merkitys, operantilla taas käytösten vahvistuttua palkkion laadulla ei ole niin suurta merkitystä - kun koira oppii käytöksen, se tekee sen, vaikkei tiedossa olisikaan sen lempiherkkua. Koska klassinen ehdollistuminen perustuu pitkälti aiheuttamiseen ja houkuttelemiseen, vihjeiden liittäminen on vaikeampaa koiran keskittyessä palkkion tavoitteluun itse käytöksen sijasta, kun taas operantisti koulutettu koira keskittyy käytökseen, jolloin käytöksen nimeäminenkin on helpompaa.

Operantti kouluttaja käyttää kouluttamisessaan poimimista, sheippaamista ja kohteita, houkuttelua vähemmän, em. syistä. Toki moni operantilla puolella pääsääntöisesti operoiva kouluttaja houkuttelee silloin, kun houkuttelu säästää aikaa ja vaivaa. Kuitenkin käytöstä ei pitäisi houkutella esiin kovin montaa kertaa, vaan antaa koiralle muutaman toiston jälkeen mahdollisuus hoksata itse, mitä siltä odotetaan - muutoin törmätään edellä mainittuihin ongelmiin. Operantti koulutustapa vaikuttaa koiran käytökseen laajemminkin: koirasta tulee aloitteellinen, ja se alkaa tarjoamaan käytöksiä. Uskon myös, että ylipäänsä operantisti koulutetut eläimet yleensä, eivät vain koirat, voivat hyvin, sillä ne tietävät pystyvänsä vaikuttamaan ympäristöönsä ja saamaan aikaan muutoksia käsittelijänsä tai kouluttajansa käytöksessä omalla käytöksellään, olkoonkin, että kriteerit ovat ihmisten taholta asetettuja.

Moni aloitteleva kouluttaja ihmettelee, miksei koiraa voisi kieltää, kun se tarjoaa käytöstä, mitä siltä ei odoteta. Tämän huomasimme muutama vuosi takaperin konkreettisesti koulutusohjaajakurssilla, jossa saimme tehtäväksi sheipata parille käytöksen. Tämä oli todella hyvä ja valaiseva tehtävä, olla ihmisenä koiran paikalla! Joskin kurssin vetäjä taisi pyrkiä demonstroimaan, minkä vuoksi sheippaaminen on huono koulutustapa, sillä se turhauttaa koiraa, kun taas meille, jotka menetelmää olimme käyttäneet, se oli oppitunti kriteerin asettelun sekä sen suhteen, mitä tapahtuu, jos sheipatessa käyttää positiivista vahvistetta ja rankaisua sekaisin. Tarvitseeko sanoakaan, että tässä asiassa olin vetäjän kanssa hyvin eri linjoilla silloin, ja olen yhäkin... Tässä sai käyttää sekä hyvä-sanaa että ei-sanaa. Monet käyttivät eitä, eikä käytösten sheippaamisesta tällöin tullut yhtään mitään, ihmiset turhautuivat. Minun parini ei käyttänyt, ja opin kuin opinkin käytöksen, ja muistan sen yhä tänäkin päivänä, monen vuoden jälkeen! Kyseessä oli ilmaan hyppääminen - koittakaapa sheipata tämä käytös ihmiselle ;) Positiivisen vahvisteen ja rankaisun (ei-sana on tässä yhteydessä nähtävä rankaisuna toisekseen sen vuoksi, että se usein opetetaan säikyttelyn kautta, ja toisekseen siksi, että sillä kielletään koiraa yrittämästä, kun yrittäminen on sheippaamisprosessissa äärimmäisen olennaista) sekoittaminen tappaa eläimeltä tai ihmiseltä halun oppia. Ihan samalla tavalla, jos kerrot plussan miinuksella, saat lopputuloksena miinusta. Jos periaatteessa koulutat positiivisesti, mutta sen samaisen käytöksen koulutusvaiheessa käytät sitä kuuluisaa keppiä, on suuri todennäköisyys saada aikaan ns. pilattu vihjesana, eli vihjesana ei ole koiralle enää lupa suorittaa käytös, vaan käsky tehdä jotain ikävää. Laitapa kannulliseen vettä vaikka vain pienikin tippa arsenikkia, vesi ei ole enää sama.

Kuitenkaan operantinkaan kouluttajan ei pitäisi pelätä klassista ehdollistumista - onhan joka tapauksessa niin, että vaikka istuisit Skinnerinä Skinnerin paikalla, olkapäälläsi nyökkäilee joka tapauksessa Pavlov kelloaan kilistelemässä, halusit sitä tai et. Klassisesti ehdollistuvat käytökset liittyvät usein kiinteisiin käytösmalleihin, ja ovat itsessään palkitsevia. Nenänkäyttö on tällaisesta käytöksestä hyvä esimerkki. Koiran saa helposti pitämään hajutyöskentelystä, sillä se on olennainen osa metsästyskäyttäytymistä, olipa nenänkäyttö sitten riistanajamista, tai ihmisen määrittelemää tekemistä, esim. ominaishajun etsimistä ja tunnistamista. Kouluttajan ei kannata tuhlata resurssejaan sen pohtimiseen, miten koiran saisi operantisti opetettua jäljestämään (minäkin mietin sitä aikanani), sillä koira osaa jo jäljestää. Ihmisen tehtäväksi jää vain saada koira pitämään esim. ihmisen hajun jäljestämisestä sekä vahvistaa käytöstä esim. samalla jäljellä pysymisen tai erilaisten alustojen suhteen. Keppien tai esineiden ilmaiseminen kannattaa sitten opettaa operantisti; toki monet hyödyntävät klassista ehdollistumista tässäkin, mutta klassisesti ehdollistuneina ilmaisukäytökset eivät voi tulla yhtä vahvoiksi kuin itse jäljestämiskäytös, sillä jäljestäminen on kiinteä käytösmalli itsessään, kun taas ilmaisu joka tapauksessa tavalla tai toisella keinotekoinen käytös.

Etsintätyöskentelyä kannattaa harjoittaa operanteillakin koirilla hieman etukäteen, ennen kuin liittää etsintään operantisti koulutetun käytöksen, esim. ilmaisun, oli kyseessä sitten jäljestäminen, ominaishajun tunnistaminen tai henkilöhaku. Erot sellaisten koirien käytösten välillä, joille on etsintätyöskentelyyn tehty jo pohjaa verrattuna niihin, joille ei olla tehty, ovat yleensä selviä. Etsintätyöskentelyyn harjaantumaton koira muuttuu etsintätilanteessa epävarmaksi ja jättää ilmaisun helposti tekemättä, vaikka muutoin sen käytöksestä näkisinkin, että se on löytänyt etsittävän kohteen.

Se haukkuu sittenkin!

Ohhoh, mitä tapahtuikaan tänä iltana. Liina turhautui ja haukkui! (*tähän sellainen shock-hymiö*) Okei, ei suoraan mulle, mutta kuitenkin. Liina oli tarhassa, kun pelasin Sulon kanssa jalkapallolla, ja tein harhautuksia (onneksi tästä ei ole kuvamateriaalia todisteena), ja Liina kai sitten huusi Sulolle "ota se! No ota se jo! NYT SE MENEE, SAAKELI!" Ja olipa muuten kumea haukku mun pikkutytöllä. Juu en minä sitä omine hyvineni yhäkään saa siihen määrään turhautumaan, että se haukkumaan alkaisi, mutta kyllä siellä jotain palasia on Liinan pääkopassa alkanut liikahdella eri asentoihin. Joku voi olla sitä mieltä, että tämä ei pelkästään hyvä asia ole, ja kyllähän se tarkoittaa mm. sitä, että se saalisvimman kasvaminen heijastuu myös lisääntyneeseen riistaintoisuuteen (Liina on oppinut, että jäniksenjälki voi tarkoittaa mahdollisuutta ajolle pääsemiseen), mutta kiistämätön tosiasia on myös se, että tämä antaa mulle ihan uusia työkaluja koulutuksessa.

Pitkähköä treenitaukoa ollaan päätetty. Oma motivaatio ei yhäkään ole ihan huipussaan, mutta sitä on kasvattanut sen huomaaminen, että tauko on tehnyt meille kaikille tasapuolisesti hyvää. Omassa kouluttamisessa ei ole ollut jumissa siihen, mitä teki ja suunnitteli eilen, ja on pystynyt myös sitä tekemistään katsomaan vähän kriittisemmin, pystynyt jopa keksimään ratkaisuja joihinkin mieltä painaneisiin ongelmakohtiin.

Ollaan tehty lähinnä tottisliikkeitä. Tänään palkkailin pelkästään sillä Liinan turhauman aiheuttaneella jalkapallolla, eilen ja toissailtana tehtiin nakkireeniä. Sulolle lähinnä rutiinia ja vähän ketjuttamista. Ääntelyyn olen ottanut nyt sellaisen lähestymistavan, että jos Sulo huutaa, se sitten saa huutaa. Eli epämääräisen älämölön pitäminen johtaa siihen, että haukutan sitä. Tänään ei kyllä tällä taktiikalla päästy ihan tavoitteeseen, eli tasaiseen matalaan haukkuun, kun Sulo otti siitä pallosta kieppiä. Mutta haukku on alkanut irrota paremmin, ja Sulo älyää myös jatkaa haukkumista ilman eri käskyä. En tiedä vielä johtaako tämä tapa mihinkään, mutta aion katsoa tietä vielä vähän matkaa.

Liina on tehnyt tottisliikkeitä niinikään. Seuraamista pääasiassa, lähinnä kestoa ja virettä sekä haettu tarkkuutta käännöksiin. Liinan pitää alkaa kestää korjaamista (tarkoittaen minun tapauksessa lähinnä sitä, että se joutuu yrittämään samaa hommaa ehkä useammankin kerran, ennen kuin se saa palkan, ilman, että helpotan tehtävää) ja palkan määrän vähentymistä. So far so good. Lähinnä tämänkaltaisen harjoittelun on mahdollistanut se, että Liinan vire on alkanut kauttaaltaan nousta. Yhä treenisessiot kuitenkin kannattaa pitää sen kanssa lyhyinä, asia, joka tuppaa multa säännöllisesti unohtumaan. Tänään Liina palkkautui jalkapallosta erinomaisesti. Tarkkuus tosin kärsi, mutta kaikkea ei vissiin voi saada kerralla.

Liinan nouto on aiheuttanut mulle vähän harmaita hiuksia, ainakin ajatuksen tasolla. Palautus on yhä hidas, ja Liina on kummasti alkanut epäröimään sitä kapulan ottamista. Nyt taisin tajuta, mistä hommassa kiikastaa. Tein yhden palautusharjoituksen siten, että jätin Liinan istumaan kapula suussa, ja kutsuin siitä luokse. Tuli laukalla ja tiiviisti lähelle. Sitten tein palautuksia niin, että heitin kapulan ihan lähelle ja pyysin tuomaan. Liina meni kapulalle vauhdilla, mutta siinä kapulan nostamisessa alkoi epäröimään, otti kuitenkin, toi mulle päin (hitaasti), ja meni maahan! Se raasu siis miettii, pitäisikö kapulakin ilmaista maahan menemällä... Tähän ollaan lääkkeenä vahvisteltu vain sitä palautusasentoa (edessä istuen) ja tehty noutoja lyhyestä matkasta. Katsotaan miten meille käy. Kahden eri päivän treenisession perusteella näyttäisi siltä, että käytös on vahvistunut, ja Liina on alkanut tarttua kapulaan epäröimättä. Jatkamme harjoituksia.

Muutama kuva mitenkään aiheeseen liittymättömästi. Me ollaan saatu lunta, ja on kivempi kuvailla. Kuvien laatu ei päätä huimaa, mutta koittakaapa kestää...

Sulo ja Liina leikkii kukkulan kuningasta

Catch me if you can!

Tassuttelua

Hammastelua

Liina löysi aamupalaa; kalanraadon. On se vaan aloitteellinen neiti. Suloa kiinnostaa vaan kepit.

Lopuksi vielä linkkivinkki hevosten käsittelyyn liittyen. Pätee nähdäkseni tällaisenaan koiriinkin. Voisin allekirjoittaa kaiken kirjoituksessa sanotun.

Mennyttä vuotta ja vähän uuttakin

Kaikilla kunniallisilla blogisteilla on tapana näin vuoden vaihteessa tehdä katsaus menneeseen ja samalla raottaa vähän verhoa tulevaisuudensuunnitelmien suhteen. Saman ajattelin minäkin tehdä.

Kuluneen vuoden aikana Liina kasvoi ja kehittyi ja oppi joitain uusia juttujakin. Sen kanssa oli tavoitteena korkata koeura ainakin BH-kokeella, mutta tämä tavoite jäi täyttymättä, kun ei ollut sellaista tunnetta, että oltaisiin valmiita (eikä me rehellisesti sanoen edes oltu valmiita, eikä se ollut pelkästään tunteesta kiinni). Muutamia tärkeitä juttuja kuitenkin saatiin suurinpiirtein hanskaan kuluneen vuoden aikana:
- keppien ilmaisu
- ukkojen ilmaisu
- esineiden etsiminen ja tuominen
- perusta tottisliikkeille
Joten tällaisenaan olen vuoteen Liinan kehityksen osalta kyllä oikein tyytyväinen. Lisäksi minä opin leikittämään Liinaa, ja nyt 2 vuoden iän lähestyessä näyttää siltä, että aikuistumisen myötä joitain viettejä on myös saatu kaivettua esiin... Koirasosiaalisuus on tätä myötä vähentynyt.

Sulon kanssa tavoitteena oli JK1 ja TK2. Ensimmäinen saavutettiin, toista ei, vaikka lukuisten koekäyntien voimin sitä (epätoivoisesti) tavoiteltiinkin. Sulonkin kanssa mentiin monilla tavoin eteenpäin; jo se, että saatiin koeliikkeet kuosiin ja jäljestäminen sille mallille, että kehtasi kokeisiin lähteä, oli toki iso juttu. Myös hakua tehtiin ja ehkä vähän edistyttiinkin.

Itse kävin hakemassa oppia mm. Spl:n kansallisten lajien leiriltä, Lehtimäen leiriltä, muutamilta eri kouluttajien koulutustilaisuuksista ja luennoista. Paljon on pienen ihmisen mieltä pyörittänyt koulutusjutut ja uusia näkemyksiäkin olen tekemiseeni saanut. Oppiminen jatkuu.

Ja toki meillä on tavoitteita tälle alkaneelle vuodelle. Toivotaan, että terveinä pysytään ja sitä rataa, nämä asiat eivät vaan taida suurimmaksi osaksi omissa käsissäni olla.

Liina:
- BH
- JK1

Sulo:
- JK2
- TK2

Irene:
- oppii edelleen uutta ja jaksaa treenata koiria, jotta tavoitteita saavutettaisiin

Siinäpä sitä, tekemistä tulevalle vuodelle! Muitakin enemmän ja vähemmän realistisia haaveita on, mutta ei uskalla tavoitteina mainita, jottei ihan pilvilinnojen maalailuksi menisi koko touhu.

Muutama sana meidän joulunvietosta. Koirat lähinnä lenkkeili joulun aikaan, mitään järkevää koulutustasoa eteenpäin vievää ei tehty. Etsittiin ja löydettiin uusia kivoja lenkkimaastoja ihan tästä kotikulmilta. Metsään pitää ihmisen mennä, pois poluilta, siten on paljon mukavampaa. Lumikengät pitänee hankkia vielä tänä talvena, jotta pääsee metsään vastakin. Ja hiihtääkin me voitais, josko Liina saisi siitä hommasta sen verran vihiä, että ensi talvena mentäis jo lujaa? (Nyt ei emännän kunto anna periksi mennä lujaa.) Joten lisätään tavoitelistaan: Liina oppii vedä-käskyn. Alla muutama kuva todisteeksi meidän joulunvietosta. Kuvat on otettu joulupäivän aamuna Hankasalmelta sukutilaltamme.

Liina Hankasalmella vanhan navetan vieressä. Hyvin kävi värit yhteen :)

Ei ole monesti jäänyt Armisvesi jouluna jäätymättä

Koirien poseeraus jouluaamun kunniaksi

(ja kyllä oli muuten hankalaa saada kuva, jossa molemmat katsoisi kameraan sen verran aikaa, että ehdin kuvan nappaamaan...)