maanantai 25. helmikuuta 2013

Sulo on poissa

Allekirjoittaneen isojen elämänmuutosten vuoksi blogi on viettänyt hiljaiseloa kohta miltei vuoden. Tänä aikana meitä ehti kohdata suuri suru, kun Sulo menehtyi yllättäen jouluaatonaaton vastaisena yönä. Sulo kävi yöllä ulkona, ja tuli sisälle huonosti kävellen. Sisällä se läähätteli ja oli kipeän oloinen. Sen kunto heikkeni nopeasti, eikä sillä pian pysynyt enää takapää alla. Se kuoli syliimme noin puoli tuntia siitä, kun se tuli sisään ja ensioireet havaittiin. Ehdin soittaa pariinkin päivystyspaikkaan, mutta päivystys oli tunnin ajomatkan päässä, eli minnekään ei olisi ehditty, vaikka olisi heti lähdetty.

Sulon kuolemaan johtanut oirekuvaus vastaa hyvin shokkioireita, jotka tyypillisesti aiheutuvat sisäisestä verenvuodosta. Sulolle ei tehty ruumiinavausta, vaan se haudattiin heti seuraavana päivänä tuohon pellonkulmalle, lähelle samaa paikkaa, jossa vielä kuukausi aiemmin olin ottanut koirista poseerauskuvia joulukortteja varten. Meille tuttu eläinlääkäri epäili mahdolliseksi kuolinsyyksi pernakasvaimen repeämistä; pernakasvain on tyypillinen isoille roduille, ja voi olla täysin oireeton, kunnes revetessään aiheuttaa mittavan sisäisen verenvuodon. Lopullista varmuutta tästä ei tietenkään koskaan saada. Tieto Sulon kuolinsyystä ei olisi tuonut Suloa enää takaisin, ja koiran ruumiin säilöminen joulunpyhien yli, miltei 40-kiloisen ruumiin toimittaminen avaukseen, tulosten odottelu, ruumiin odottaminen takaisin olisi ollut vain liikaa; halusin Sulon nopeasti hautaan.

Sulo ei ehtinyt täyttää kuutta vuotta; synttäreitä olisi juhlittu ensi kuussa. Minkäänlaisia edeltäviä oireita Sulolla ei ollut, se oli kuolemaa edeltävät päivät normaali, iloinen, innokas, jästipäinen itsensä. Eräs ystävä totesi Sulosta osuvasti, että se poltti kynttilää molemmista päistä. Sulo oli aina valmis keppileikkiin, se oli lauman ylimmäinen järjestyksenvalvoja ainakin omasta mielestään, puhdasoppinen opportunisti, parantumaton mammanpoika, kulmien kingi ja toivoton herkkis. Sulo oli ensimmäinen koirani; paikka, joka on tarjolla vain kerran.

Liina-parka oli "isoveikan" kuoleman takia aika lailla muissa maailmoissa viikon, pari. Tietysti oma surukin vaikutti Liinan käytökseen, se kun on ihmisten tuntojen peili monessa suhteessa. Onneksi miehen Osku-koira on olemassa, se varmasti helpotti Liinankin oloa tarjoamalla painiseuraa aina sopivissa käänteissä. Sulon poismeno tietysti vaikutti Liinan ja Oskun laumadynamiikkaankin, Sulo kun oli ollut noiden pienen lauman itseoikeutettu valtias. Jossain vaiheessa Liina alkoi kysellä oman valtansa rajoja suhteessa Oskuun, mikä ilmeni lähinnä ruoan ja luiden ylimitoitettuna puolustamisena - mihin toki Liinalla on jonkinmoinen taipumus ennenkin ollut. Tilanne kuitenkin onneksi tasaantui, kun me ihmiset kerroimme Liinalle, että sillä ei ole syytä puolustaa omaisuuttaan niin kiihkeästi.

Kiitos vielä kaikille, jotka olette ottaneet tähän suruun osaa. Aika tekee tehtävänsä, ja tätä kirjoittaessa mielessä on paljon muistoja Sulosta, jotka eivät onneksi ole enää niin surun kuorruttamia. Totisesti kuitenkin toivon, että Sulon henki on elossa jossain, olkoonkin se paikka vaikka sellainen, josta minulla ei parempaa tietoa ole.

Sulo 15.3.2007-23.12.2012