Vahviste kuin vahviste?

Viimeisessä Canis-lehdessä oli parikin hyvää artikkelia vahvistamisesta (Jane Kilion: Miten hyödynnät koiran luontaisia mieltymiksiä? ja Sari Paavilainen: Käytöksen vahvistaminen - ei niin helppoa kuin voisi kuvitella, Canis 4/2011). Niistä innostuneena annoin viikko sitten tokoryhmälleni tehtäväksi tehdä listan koiran "kuumista käytöksistä", eli 10 toimintoa, joista koira eniten pitää. Tarkoituksena olisi sitten pohtia näiden hyödynnettävyyttä tottelevaisuuskoulutuksessa. Meidän koirien osalta lista niiden "kuumista toiminnoista" näyttää suurinpiirtein seuraavanlaiselta:

Liina

• jäljestäminen
• pallojen ja käpyjen saalistaminen
• eläinten jahtaaminen
• syöminen
• kepeistä taisteleminen
• narupallojen ym saalistaminen ja niistä taisteleminen
• huomio, rapsuttelut ja taputtelut
• kuoppien kaivaminen
• rievuista ym taisteleminen

Sulo

• minkä tahansa saalistaminen
• mistä tahansa taisteleminen
• lapiolle haukkuminen, kaivaminen
• jäljestäminen
• syöminen
• paikasta toiseen siirtyminen
• juokseminen
• ohjaajan huomio, taputtelut, jalkojen välistä pyörähtämiset

Sulon lista on siinä mielessä yksinkertainen, että siellä on listan yläpäässä muutama erittäin hyvin toimiva vahviste, jotka ovat aina käytettävissä. Koirassa on kuitenkin sellaisia ominaisuuksia (viretila heittää helposti yli), jotka rajoittavat noiden vahvisteiden käyttämistä. Toisaalta paine vaikuttaa Suloon voimakkaasti; jos se sitä kokee, sitä ei enää huvitakaan niin kovasti taistella - tämä näkyy esim. hakumetsässä maalimiesten Suloa palkatessa. Liinan lista ei ole yhtä suoraviivainen. Sillä on korkealla sijalla saalistamiskäyttäytymiseen liittyvät toiminnot, mutta ne ovat vähän välineestä riippuvaisia. Haistelu on molemmille hyvä vahviste, mutta esim. tottelevaisuudessa sitä ei voi juuri vahvisteena käyttää. Sosiaalinen palkka on molemmille toimiva vahviste, joskaan ei ihan kärkipäässä, mutta sitäkin noiden kanssa kannattaa jopa enemmänkin hyödyntää.

Maanantaina ei listojen läpikäyntiin asti päästy, sillä Tiia oli sopivasti käymässä täällä Jyväskylän päässä, ja - vähän aihetta sivuten - pyysin häntä opastamaan tokoryhmäläisille koirien kanssa leikkimistä. Se kun ei ole niin helppoa kuin voisi äkkiseltään kuvitella, ei minulle ainakaan. Tai jos onkin helppoa, niin ainakin siinä voi kehittyä ja tulla paremmaksi. Miksi nimittäin jättää käyttämättä hyvä vahviste, leikkiminen? Ja miksei samantiensä voisi opetella käyttämään tuota vahvistetta paremmin? Vahvisteen muoto vaikuttaa käytökseen, ja on iso kasa sellaisia käytöksiä (ja toisaalta sellaisia koiria), joita on tietyistä käytöksistä parempi vahvistaa vauhdikkaalla ja virettä nostavalla palkalla. Toisaalta leikkiminen parantaa ohjaajan ja koiran suhdetta, ja sen avulla on helppo rakentaa esim. treenikenttään tunnetta, että se on paikka, jossa tapahtuu kaikkea mukavaa ja jännittävää nimenomaan ohjaajan kanssa, ulkomaailmasta viis.

Kirjaan nyt tähänkin muutamia huomioita leikkimisestä, ja sen käyttämisestä vahvisteena. (Huomiot on kirjoitettu lähinnä sellaista koiraa ajatellen, jolle leikkiminen ei ole alkujaan ylimaallinen vahviste.)

• Koira on vahva. Ei ohjaaja. Leikin tarkoitus on vahvistaa koiraa, joten koira on se, joka määrää tahdin! Ohjaajan ei siis tule näyttää koiralle lihaksiaan, vaan päinvastoin vähän niin kuin mennä mukana kuin märkä rätti. (Toisaalta ohjaaja pystyy kyllä valitsemaan, haluaako vahvistaa esim. tasaista taaksepäin vetämistä taisteluleikissä, vaiko antaako koiran esim. tappaa patukkaa - näistä ensimmäinen on parempi vaihtoehto, jo koiran fysiikkaakin ajatellen.)
• Leikkivahvistetta pystyy kehittämään, tehostamaan ja parantamaan, jos koiralla ylipäänsä on minkäänlaista kiinnostusta ohjaajan kanssa leikkimiseen. Kaikki koirat (kuten Liina) eivät välttämättä alkujaan ole esim. häiriötilanteessa kovin innokkaita leikkimään. Tällöin on erityisen tärkeää, että koulutus/leikkihetket pysyvät lyhyinä! Koiraa vahvistetaan jo hyvin pienestä; se voi olla alussa pelkästään lelun ottaminen suuhun. Koira saa kantaa lelun esim. autolle, mutta jos se sen tiputtaa, lelu jää. Tuokiot lopetetaan silloin, kun koiralla on kaikkein hauskinta. Ja mitään irrotusharjoituksia ei tehdä silloin, kun rakennetaan leikkimiseen intoa, ja leluun kovaa halua.
• Samassa sessiossa ei käytetä ruokaa ja leikkiä sekaisin! Jos koira esim. hetsataan leluun, se myös palkataan lelulla. Älä lupaa siideriä ja tarjoa makkaraa, Tiiaa lainaten...
• Pyritään siihen, että koira on aktiivinen osapuoli, ja ohjaaja passiivinen. Alussa rooli voi kuitenkin olla päinvastainen, jotta koira saataisiin koko aiheesta ylipäänsä innostumaan, MUTTA jos ja kun koira osoittaa innostusta ja aktiivisuutta, sille on annettava tilaa, ja alettava vähitellen kääntämään asetelmaa päälaelleen.

Kauniista hihnakäytöksestä

Turid Rugaasin kirjassa Kiskomatta paras esitetään menetelmä kauniin hihnakäytöksen opettamiseksi. Menetelmä on yksinkertainen, se perustuu kaikkien tuntemaan "pysähdy, kun koira vetää" -taktiikkaan. Koiraa lisäksi palkitaan kauniiksi kulkemisesta. Koiraa ei kuitenkaan varsinaisesti opeteta pitämään katsekontaktia hihnassa kävellessä. Lisäksi hihnan kiristyttyä - tai jo siinä vaiheessa, kun se näyttää kiristyvän - ohjaajan tulisi vaihtaa kulkusuuntaa, ja palkita koira, kun se tulee mukaan. Tämä on siis vähän niin kuin kontaktikävelyä ilman kontaktia. Koiralle annetaan äänimerkki vihjeeksi tulla kauniisti kävelemään vierelle; sitä voi käyttää hihnan kiristyttyä tai jo siinä vaiheessa, kun se näyttää kiristyvän. Liian pitkään ei saa odottaa paikallaan hihnan kiristyessä, vaan max kahden sekunnin jälkeen annetaan äänimerkki ja vaihdetaan suuntaan. Koiran ei ole tarkoitus tulla esim. perusasentoon, vaan vain lähelle kulkemaan. Jos koiralla on taipumusta ryntäilyyn palkan jälkeen, sitä voi myös vain kehua sanallisesti, ja sitten palkita ruoalla. Rugaas korostaa oikean mielentilan merkitystä oppimisessa; stressaantunut tai kiihtynyt koira ei opi, eikä sille kannata yrittää opettaa mitään - ainakaan rauhallista hihnakäytöstä. Hihnassa kävelemistä opetettaessa, kuten mitä tahansa muutakin, koiran ei voi olettaa jaksavan keskittyä työskentelyyn kovin pitkiä aikoja kerrallaan. Tällöin voi olla hyvä idea ottaa esim. valjaat mukaan lenkille, ja antaa koiran vetää valjaat päällä, silloin, kun kauniisti kulkemista ei erityisesti harjoitella.

Kauniin hihnakäytöksen opettamiseksi on lukuisia tapoja, Rugaasin esittelemä on yksi, ei ainoa, mutta nähdäkseni hyvä sellainen. Uutta tässä menetelmässä suhteessa siihen, mitä olen itse omilleni opettanut, on katsekontaktin merkitys. Sitähän olen vahvistellut, ja tehnyt nimenomaan kontaktikävelyä. Rugaasin menetelmän pointtina on kuitenkin nimenomaan opettaa arkisille kävelylenkeille sopiva käyttäytymismalli, ja katsekontaktista palkitseminen tavallaan vesittää sen, sillä katsekontaktista mennään aika nopsaan tottelevaisuuden puolelle, ja sehän ei ole tarkoituksena tässä.

Meillä Sulo on ollut kova kiskomaan, ja se tekee sitä ajoittain yhäkin. Liina taas kävelee hihnassa huomattavasti paremmin, vaikka se on hihnassa kävelyä harrastanut nyt reilun vuoden ikäisenä murto-osan siitä, mitä Sulo samanikäisenä. Syitä voi spekuloida; Liinan kanssa remmilenkeillä on ollut ehkä jo joku ajatuskin siitä, miltä homman pitäisi näyttää ja tuntua, Sulon kanssa on haparoiden yrityksen ja erehdyksen kautta menty eteenpäin. Toisaalta Sulo on perusluonteeltaan tavallaan kiihkeä ja toisaalta itsepäinen; Liina paljon taipuisampi ja ylipäänsä kuulolla paremmin kuin Sulo. Ymmärrän nyt ehkä, miksi jotkut saksanpaimenkoiraharrastajat ovat ihmetelleet uusien valkkarinomistajien epätoivoa niinkin yksinkertaiselta tuntuvan asian, kuin hihnassa kulkemisen opettamisessa. Kun asiassa ei pitäisi olla muuta kuin tiukasti kieltää vetämisen, niin pitäisihän sen asettua, näin tylysti karrikoiden. Näiden kahden kokemuksella sanoisin, että Sulo jokseenkin kovapäisenä uroksena piut paut välittää siitä, mitä minulla on sen kiskomiseen sanottavana, välillä se välittää yhtä paljon tarjoamistani palkkioistani versus ympäristön vahvisteet (jälkimmäiset siis usein voittavat), kun taas Liina perusluonteeltaan paljon nöyrempänä ja miellyttämisenhaluisempana (huono termi mutta tavallaan kuvaava tässä yhteydessä) uskoo jo kerrasta, ja kun vahviste vielä toimii (narttuja ei ehkä ympäristön vahvisteet keskimäärin kiinnosta yhtä paljon kuin uroksia), niin ihmekös tuo jos opettaminen on ollut helpompaa.

Ylipäänsä taajamassa asuvan uroksen ei mielestäni tarvitsisi saada vetää kitusiinsa niin paljon hajuja, kuin se ikinä vain haluaa. Tällainen vapaus provosoi kiskomista (voimakkaat vahvisteet) ja pienentää ohjaajan roolia, jonka tulisi pystyä kontrolloimaan vahvisteita (ympäristön vahvisteitakin voi käyttää palkkioina, tosin tällöin kannattaa käyttää jotain tiettyä samaa käytöstä, jota haluaa vahvistaa, esim. perusasentoa tai katsekontaktin ottamista. Aiheesta on tosin useita näkemyksiä - vahvistaako ympäristön vahvisteiden käyttäminen niille pyrkimistä, vai niitä asioita, joita vaaditaan ennen esim. hajulle pääsemistä?). Toisaalta fyysisestikin jatkuva juoksuhajujen tutkiminen ei tee kehittyvälle nuorelle urokselle hyvää, näin luulen. Meillähän Sulo kastroitiin eturauhasvaivojen vuoksi talvella 2010, ja Sulo jos joku oli pallillisena erittäin viriili ja maskuliininen uros, ja hyvin kiinnostunut hajuista. Lisäksi sen haistelumahdollisuuksia ei oltu sanottavasti rajoitettu, sillä pitäähän koiran saada olla koira... Sulo asui siis elämänsä ensimmäiset vuodet taajamassa, jossa liikkui paljon koiria. Viriili ja maskuliininen Sulo on yhäkin, mutta pahin terä sen urosmaisuudesta on - onneksi - kastroinnin myötä taittunut, ja ennen kaikkea Sulo ei ole enää kipeä. Epäilykseni on, että eturauhasvaivojen syntymistä on jatkuva hajutulva provosoinut; vaikka on toki mahdollista, että vaivat olisivat tulleet joka tapauksessa, mutta jo koulutuksellisesti toimisin uroksen kanssa taajamassa tällä tiedolla toisin.

Suuntia

Tein tänään lyhyen treenin, jossa opeteltiin molempien kanssa suuntia kosketusalustan avulla. Ulkona kun on joka tapauksessa minulle aivan liian kylmä tehdä yhtään mitään treeniin viittaavaankaan, joten tämä oli hyvä sisäharjoitus. Suuntia oletan tarvitsevani vetohommissa sekä esineruudussa (ja onhan ne toki tokon voittajaluokassakin, mutta siitä en tiedä...).

Liinan kanssa aloitettiin kosketusalustan vahvistamisella sekä etäisyyden ottamisella. Noutoa se tarjoili herkästi, jos pääsi yhtään turhautumaan. Tein kaksi sessiota, jossa ensimmäisessä ainoastaan tehtiin kosketuksia ensin lyhyeltä matkalta ja sitten pidemmältä. Toisessa sessiossa jatkoin kosketuksia vähän pidemmältä matkalta, liittäen ne vihjesanaan vasen, ja otin mukaan viimeisiin toistoihin toisen samanlaisen kosketusalustan n. metrin etäisyydellä kosketettavasta, oikealle puolelle. Tätä oikeanpuoleisen koskettamista en ottanut vielä tässä vaiheessa mukaan, vaan vahvistin ainoastaan sitä, että Liina koskettaa vasemmanpuoleista, vaikka lähellä on samanlainen toinenkin. Liina ei vielä tässä vaiheessa juurikaan kiinnittänyt huomiota oikeanpuoleiseen alustaan.

Sulo on harjoitellut suuntia aiemminkin tänä talvena sekä alustojen että noutoesineiden kanssa. Nyt ne olivat jääneet tauolle vähäksi aikaa, mutta jotain Sulo muisti niistä kuitenkin. Aloitin helpommasta, pelkästä vasemmanpuoleisen koskettamisesta. Kun tämä oli ok, otin mukaan oikean, ensin vain häiriöksi. Kun vasen oli sujuva häiriöstä huolimatta, otin oikean kosketukset, ja sitten molempia vaihdellen. Alkuun käytin paljon vartaloapuja, eli lähinnä kädellä osoittamista, mutta pääsin jo häivyttämään tätä - vetäessä kun tuskin koira ehtii juurikaan vilkuilla taakseen minun käsiä... Toisessa sessiossa laitoin alustat eri päähän mattoa kuin ensimmäisessä, ja tämä pisti vähän Sulolla pasmoja sekaisin. Toiminta oli huomattavasti vähemmän sujuvaa, ja turhautuessaan se tarjosi alustan noutamista ja tietenkin haukkumista. Sitä kannattaa aina yrittää, jos muut ei tuota tulosta... Otin tarjotut alustat pois, ja annoin Sulon miettiä, ja aika usein se sitten hokasikin sen toisenkin alustan olemassaolon ja kävi koskettamassa sitä.

Viimeisessä Canis-lehdessä oli mielenkiintoinen juttu koiran tekemistä virheistä ja niistä selviämisestä (Morten Egtvedt ja Cecilie Køste: Miten koira selviää virheistään? Canis 1/2011), jota tulin ajatelleeksi tässä yhteydessä, kun tietenkin virheitä harjoittelussa syntyi. Toki toiveeni on, että vaikka koirat virheitä tekisivätkin, ne eivät jumittuisi virheeseen, vaan jatkaisivat yrittämistä sinnikkäästi. Tämäkin on tietenkin opetettava asia. Esimerkiksi perusasento, joka ei Liinalla ole niin selkeästi hahmottunut, kuin toivoisin. Kun tavoitteena on suora perusasento, mitä tapahtuu siinä vaiheessa, kun Liina istuu vinossa? Korjaan sitä. Mitä Liina tästä oppii? Käytösketjun, joka lähtee vinosta asennosta. Sen sijaan pitäisi vahvistaa koiran pyrkimystä oma-aloitteisesti korjata asentoaan. Tätä tavallaan teinkin, kun lähdin häivyttämään kosketuskeppiä perusasentoon tulemisessa, eli otin kepin esille vasta, kun Liina tarjosi käytöstä, käytännössä otti askeleen minua kohti. Tilanteessa, jossa en voi olettaa Liinan vielä pystyvän tarjoamaan oikeaa käytöstä, jää vaihtoehdoksi tämän logiikan mukaan odottaa virheellisen asennon syntyessä edes jonkinasteista korjausyritystä, ja vahvistaa sitä ehkä auttamalla asento esim. käsiavun kanssa oikeaksi.

Toinen tässä artikkelissa huomioni kiinnittänyt asia on aikalisän käyttö virheen tapahtuessa vs. oikean toiminnan tarjoamisen opettaminen, mikä nyt oikeastaan kiinteästi liittyy tuohon aiempaankin esimerkkiin. Artikkelissa käytettiin esimerkkikäytöksenä seuraamista, missä nämä kaksi opetustapaa konkretisoituvat seuraavasti: aikalisää käytettäessä ruvetaan seuraamismatkan pituutta kasvattamaan esim. vahvisteaikataulujen mukaisesti, ja jos koira tekee virheen eli pudottaa pään asennon ts. kontaktin, toiminta keskeytyy hetkeksi, ja harjoitus aloitetaan alusta. Toisessa vaihtoehdossa koira saa jatkaa seuraamista, vaikka kontakti tippuisikin, ja se vain palkitaan seuraavan kerran saadusta kontaktista. Kirjoittajien mukaan tämä ei todennäköisesti, kuten olettaa saattaisi, luo käytösketjua, jossa koira vain jatkaa virheiden tekemistä, koska palkkio on tulossa joka tapauksessa. Sen sijaan aikalisän käyttö voi aiheuttaa sen, että koira virheen tehtyään (esim. kokeissa häiriön vuoksi tiputtaa kontaktin) ns. romahtaa, eikä enää kykene palautumaan virheestään sen vuoksi, että sille ei ole sitä mahdollisuutta harjoituksissa annettu.

Minulla on kuitenkin aiheesta tosielämän esimerkki, jossa Sulolle on seuraaminen opetettu ensi alkuun toiminnan tarjoamisen kautta siten, että olen seurauttanut sillä eripituista matkaa ja vahvistanut kontaktia eri matkojen jälkeen kiinnittämättä huomiota erityisesti siihen, että kontakti välillä tippuisikin. Toki opetustyylissäni on tässä vaiheessa voinut olla muita virheitä, mutta joka tapauksessa tällä tyylillä Sulon seuraaminen ei ollut erityisen laadukasta. Sen sijaan, kun lähdin hyvin lyhyistä pätkistä ja käytin aikalisää kontaktin tippuessa, sain kaivettua esiin paljon paremman seuraamisen, jossa kontakti pysyy varmemmin, mutta tulee takaisin myös siinä tapauksessa, että se katoaa hetkeksi häiriön vuoksi. Ehkä totuus - ainakin omalle koulutustyylilleni sopiva - on jotain näiden välistä; en aio Liinan seuraamista lähteä opettelemaan kontaktin tarjoamisen kautta, vaan lyhyiden ja tiiviiden pätkien kautta, jotta liikkeen idea - katkeamaton kontakti - varmasti avautuu Liinalle. Sen sijaan siinä vaiheessa, kun käytöksessä alkaa olla kestoa, alan vahvistaa kontaktin tarjoamista myös sen jälkeen, kun se on hetkellisesti tippunut. Tämä suunnitelma on vastoin artikkelissa suositeltua, mutta tuntuu minusta tällä hetkellä hyvältä idealta. Kuten aina, varaan kuitenkin mahdollisuuden vaihtaa mielipidettäni, minä selkärangaton nilviäinen.