Hyvä mieli, parempi treeni

Tällä kertaa näin päin. Ystävien kanssa suoritetusta pohdiskelutyöstä on hyötyä, paitsi pohdiskelijoiden mielenterveydelle, myös ihan konkreettisestikin, kun etsitään hyviä toimintatapoja ja toimivia ratkaisumalleja koiran kouluttamiseen. Jo viimeksi taisin kirjoittaa, jotta yritän noudattaa kouluttamisessani entistä paremmin omaa intuitiotani; löytää ne parhaiten koiralle ja itselle sopivat omat tavat tehdä ja viedä koulutusta eteenpäin, ne tavat, jotka välillä ovat tuntuneet olevan pahasti hukassa. En voi jatkuvasti kyseenalaistaa omaa toimintaani, vaan itseensä on joskus vain luotettava - vaikka tietäisinkin, että tämänkin asian joku toinen tekisi jollain aivan toisella tavalla.

Kouluttamisen lähtökohtana on pidettävä ensisijaisesti eläintä ominaisuuksineen ja toissijaisena kouluttajaa mieltymyksineen. Liina on herkkä ja kiltti koira, joka lukee tarkasti minua ja myös herkästi paineistuu minun toiminnastani. Paineistuminen on sen kouluttamisessa myrkkyä; se ei edistä oppimista sen enempää teknisesti kuin tunnetasollakaan. Fakta on, että yritykseni vaikuttaa Liinan tunnetilaan eivät ole viime aikoina tuottaneet toivottua lopputulosta, vaan saaneet vaan koiran paineistumaan, mistä johtui viimeviikkoinen totaalinen turhautuminen ja lamaantuminen. Oli siis tarve pysähtyä miettimään asiaa uudestaan, sillä jonkun täytyi muuttua. Yleensähän sen muuttuvan tekijän täytyy olla kouluttajan toiminta. Päätin palata "ydintehtäväämme", tottiksen syvimpään olemukseen, eli temppujen opettelemiseen ja hanskaamiseen. Tottis kun on lopulta vain kokoelma temppuja, joita koiralle opetetaan. En tiedä, kumman vaikutus on merkittävämpi, Liinan ominaisuuksien vai kouluttajan toiminnan - todennäköisesti molemmilla on ollut osansa - mutta yhtä kaikki, Liina on toiminnassaan hyvin tehtäväorientoitunut, eikä se syty minun kummallisiin leikittämisyrityksiini harjoittelutilanteessa - Liina leikkii kyllä paljon ja mielellään, mutta treenitilanteessa en ole pystynyt valjastamaan tätä halua hyödykseni. Puutteita on epäilemättä omassa toiminnassani tässä suhteessa.  Kuitenkin kolikon toisella puolella Liinalla on korkea työmoraali, laaja toiminta-alue (sillä ei keitä yli), ja minun hyväksyntä on sille tärkeää. Siinähän minulla on nippu ominaisuuksia, joista on koulutuksessa hirmuisesti hyötyä - mitä siitä, että Liinan tapauksessa leikittämisen kautta sen tunneoppimiseen vaikuttamaan pyrkiminen ei ole niin helppoa, kuin se joidenkin toisten kanssa (esim. Sulon) on.

Mitä tämä sitten tänään käytännössä tarkoitti Liinan treenien kannalta? Vastaus: keskittymistä olennaiseen - kriteeriin, onnistumisiin ja palautteeseen. Pidin kriteerin sellaisena, että Liinan oli mahdollista onnistua usein, mikä vaikutti positiivisesti sen tunnetilaan, ja kun se onnistui, kerroin sen sille, paitsi palkitsemalla (ruoalla), myös omalla äänensävylläni ja kehonkielelläni. Liina teki kolme tai neljä kierrosta, ei hirmu pitkiä, mutta ei mitään nopeita kääntymisiäkään, pysyi jatkuvasti hyvässä vireessä, pääsimme harjoituksissa tavoitteeseen, ja joka kerta halliin tullessaan ja sieltä lähtiessään Liina oli yhtä innoissaan ja hyvällä tuulella. Omistaja oli, jos mahdollista, vielä paremmalla.

Tehtiin seuraamisia alkuun. Tavoitteena oli parantaa takamuksenkäyttöä täyskäännöksissä. Kävi kuitenkin ilmi, että käännösten ongelma ei ole niinkään koiran takamuksenkäyttö, vaan ohjaajan käveleminen. Muutin sitä, ja käännökset parani huomattavasti. Niinpä. Tehtiin hyppyä. Ei puhettakaan epäröinnistä, kuten viimeksi hyppytreenissä. Liina osaa myös pysähtyä hypyn jälkeen. Paikkamakuu toisten tehdessä. Pientä ääntä irtosi alkuun, mutta hiljeni ja rauhoittui, ja makasi hienosti paikallaan häiriössä. Noudon palautusasentoja, ensin patukan, sitten Oilin damin kanssa. Liina vähän vierasti damia ensi alkuun, liekö riistanhaju syynä, mutta saatiin onnistuneita luovutuksia. Henkilöryhmä meni hienosti, ainoastaan ohjaajan toiminta olisi siinä ansainnut vähän risuja, koiran ei. BH-koemaisesti jäävät ja luoksetulo, näillä matkoilla niissä ei ongelmaa ollut.

Sulokin teki. Paikkamakuu, jossa piti puuttua ääntämiseen, mutta sitä kautta, että palkkasin sitä hiljaisuudesta. Kriteerinä oli viisi sekuntia hiljaisuutta. Hyvä uutinen on, että hiljaisuus lisääntyi. Takamus pysyi seuraamisissa kurissa. Noudon palautuksia pari, luoksetulon pysäytykset oli ok, kaukokäskyt niin ikään. Sulolla oli hyvä vire.

- - -

Tällä viikolla olen käynyt pari kertaa koirien kanssa hiihtämässä, ja Liina on saanut vetää pätkän molemmilla lenkeillä. Se vetää jo aika kivasti; tosin toisella lenkillä, joka tehtiin peräkkäisenä päivänä, vauhtia ei ollut niin paljon kuin ensimmäisenä. Liina myös reagoi kannustukseen kirimällä tahtia, ja hidastaa pyynnöstä. So far so good.

Terhi ja Laku kävivät meillä. Koko pitäjä raikasi, kun paimenet leikkivät tyylilleen uskollisesti "mitä kovempi rähinä, sen paremmat geimit." Keneenkään ei tullut reikiä. Loppulenkistä Liina kyllästyi Sulon ja Lakun otteisiin, ja turvautui minun selustan tarjoamaan suojaan.

Otettiin jokunen värisuorakuvakin :) (Jälkimmäisessä kuvassa Liinan ja Lakun ilmeet kertonevat olennaisen: toinen on täysin vakuuttunut viehätysvoimastaan, toinen ei enää jaksa yrittää oikoa tätä käsitystä, vaan poistuisi mieluummin takavasemmalle...)

Laku, Liina ja Sulo

 

Mä en haluu olla ton vieressä.

Sokerina pohjalla: Tahvo nauttii elostaan yhä estottomammin. Viimeksi makasivat sohvalla Sulon kanssa kyljikkäin, Sulo suorastaan nojasi Tahvoon. Ihmeiden aika ei siis ole ohi!

Sulo ja Tahvo

Huono koiranomistaja

Viimeisen vuorokauden olen ollut pakotettu huomaamaan erityisesti Sulon joutuneen kärsimään emäntänsä sokeudesta koiran huonoa oloa kohtaan.

Koirat sai eilen illalla rustoluita pitkästä aikaa, minkä seurauksena Sulon maha veti ilmeisesti sekaisin. Nukuin yön muutenkin huonosti (mikä jo sinällään on hyvin epätyypillistä allekirjoittaneelle, joka yleensä sujuvasti nukkuu paikassa kuin paikassa), ja päälle koirat, tai lähinnä Sulo, olivat vähintään kahden tunnin välein vinkumassa ulospääsyä. Ja niinhän siinä oli käynyt, että Sulo oli joutunut vääntämään hirmuisen jöötin keskelle keittiön lattiaa. Sulo väänsi ripulikakkaa pitkin päivää, ja kun illalla sitten käytiin doggie-treeneissä, ihmettelin kun Sulo ei halunnut tehdä mitään. Että se sitten vaati treenikaverin varovaisesti kysymään, pitäisikö sen päästä kakalle, "kun se haisee vähän pahalle". Kakkahätähän sillä. Miksi olen niin tyhmä, etten voi tajua koiran haluttomuudesta tehdä hommia, että sillä on ehkä hätä?

Treenit meni koulutuksellisesti ihan hyvin, tehtiin Sulon kanssa seuraamisen käännöksiä, kaukokäskyjä ja avon hyppyä, sekä jäävät. Käännöksissä ongelma on se, että Sulo on oppinut ennakoimaan täyskäännösten jälkeen jatkuvan seuraamisen, eikä siirrä pyllyään kunnolla enää käännöksen lopussa. Tähän lääkkeenä käännöksiä, jotka vaihteli välillä 180-360 astetta, jolloin Sulo ei pysty ennakoimaan käännöksen laajuutta, ja sen täytyi myös siirtää takamustaan kunnolla päästäkseen liikkeeseen mukaan. Kaukokäskyissä se ennakoi ensimmäistä maahanmenoa. Vahvisteltiin sitten ensimmäisen istumaannousun jälkeistä odottamista, josta vapautus takapalkalle ennen kuin ehti painua maihin.

Jäävissä ongelmana oli maahanmenon hitaus. Vahvisteltiin sitten pelkkää maahanmenoa ilman seuraamista. Tämä ehkä vähän paransi maahanmenon vauhtia. Pyysin Annia tekemään Sulon kanssa seuraamisesta maahanmenon, jotta näkisin itse eron seuraamisesta ja ilman seuraamista tapahtuvan maahanmenon välillä. Sulo toimi Annin kanssa tosi hienosti, eikä edes vinkunut! Toiset on koiranohjaajina luonnonlahjakkuuksia... Maahanmenot parani hiukan (lopulta minunkin kanssa), mutta tytöt katsoi, että Sulo nouseekin ehkä hieman vaivalloisesti. Ruvettiin sitten sen selkää ronkkimaan. Lantion seutua Sulo aristikin, ja toden totta, se tuntui kosketettaessa lämpimämmältä kuin muu ranka. Kun rupesin asiaa tarkemmin miettimään, tajusin, että en ole nähnyt Sulon liiemmin venyttelevän viime aikoina. Onhan Sulolla ollut erinäisiä jumeja aiemminkin, mutta olen tainnut aktiivisesti sulkea silmäni tämän mahdollisuuden olemassa ololta. Harmittaa ihan koiran puolesta, niin siltä vain pyydetään erinäisiä juttuja, vaikka niiden tekeminen ei varmasti ole hyvältä tuntunut. Ja vielä minä olen se joka pyytää, minä, jonka pitäisi ensi sijassa huolehtia koiran hyvinvoinnista ja kivuttomuudesta.

Seuraava kysymys onkin, mikä jumiutumisen on aiheuttanut, ja miten sen saa paremmaksi. Kylmää kai pidetään usein lihasten hyvinvoinnin vihollisena. Meillä koirat ovat ulkona meidän työpäivien ajan. Kuinkakohan paljon se voi edesauttaa selkävaivojen syntymistä? Toisaalta minulle ajatus koiran pistämisestä pumpuliin on hyvin vieras. Mentaliteetillä "on ne kuule ennenkin ulkona kestäneet kaikilla säillä". Sulo tosin ei ole mikään arktisiin oloihin jalostunut koira, vaikka sillä karvaa onkin - sen todistanee jo talvikelillä tassunpohjiin ja pumpulisiin mahanaluskarvoihin liimaantuvat lumipaakut. Toisaalta koirilla on ulkotarhasta vapaa pääsy lämpimään sisätilaan - jos ulkona on liian kylmä, kai ne osaavat sisälle mennä? No, pistetään nyt ensiavuksi riehumiset jäihin ja harrastetaan tasatempoista reipasta liikuntaa. Parin päivän kipulääkekuuria voisi varmaan myös harkita. Saarelaisen Minnan Koiran lihashuolto -kirja pitää nyt ottaa tarkempaan syyniin. Olen hieman arka omatoimisesti hoitamaan noita jumituksia, vaikka koiran oloa voi kotihoidollakin helpottaa selvästi - ainakin, jos on yhtään hajulla siitä, mitä tekee. Esim. toisen treeniryhmäläiseni collien lihasvaivat ovat muutamassa kuukaudessa menneet paljon parempaan suuntaan ahkeran kotihoidon tuloksena (toki tässä ovat olleet tukena hierojakäynnit). Eli lähdetään nyt näistä kotikonsteista, Piiralle meillä on kevättalveksi varattuna molemmille koirille aika, katsotaan siellä viimeistään, missä mennään.

Liina täytti hiljan 2 vuotta ja aloitti samaan aikaan neljännet juoksunsa. Juoksuväli taitaa olla hieman vajaa puoli vuotta. Tärpit ovat jo tuloillaan, ja Liina tarjoilee turvonnutta takamustaan Sulolle ahkerasti. Sulo taas ilmeisesti katsoo vielä, että parhaat päivät tekevät vasta tuloaan; ei maksa vaivaa vielä tässä vaiheessa... Liina joutui tyytymään tekemään pihatreenejä. Tehtiin seuraamista. Uudessa paikassa kaikki hajut hieman häiritsi Liinaa, eikä alkuun määrittelemääni 10 askeleen seuraamiseen päästy. Palkkasin muutaman kerran viidestä, ja työnteko alkoikin sitten hajumaailman sijaan maistua Liinallekin.

Kävin hiihtämässäkin koirien kanssa yhtenä iltana. Liina sai vetää pari pätkää. Ensimmäisen pätkän se veti tosi hienosti ja vauhdilla. Toinen pätkä ei ollutkaan enää yhtä hyvä, vaikka oltiin kotiin päin menossa, Liinaa ei huvittanut mennä kovaa, ja se meinasi pysähdellä tuon tuosta. Kehuin kuitenkin joka kerran, kun vetohihna yhtään kiristyi. Ihan hyvän loppukirin Liina kuitenkin otti. En tiedä miten muut opettavat koiraansa vetämään, minun taktiikkani on kehua vetämisestä ja samalla ajaa sisään vihjesanaa. Pätkän lopuksi, irrotettuani koiran, palkkaan sen vielä esim. lumipalloja heittelemällä. Olisi niin kivaa mennä lujaa Liinan kanssa suksilla, toivottavasti tämä projekti tuottaa tulosta jossain vaiheessa.

Se haukkuu sittenkin!

Ohhoh, mitä tapahtuikaan tänä iltana. Liina turhautui ja haukkui! (*tähän sellainen shock-hymiö*) Okei, ei suoraan mulle, mutta kuitenkin. Liina oli tarhassa, kun pelasin Sulon kanssa jalkapallolla, ja tein harhautuksia (onneksi tästä ei ole kuvamateriaalia todisteena), ja Liina kai sitten huusi Sulolle "ota se! No ota se jo! NYT SE MENEE, SAAKELI!" Ja olipa muuten kumea haukku mun pikkutytöllä. Juu en minä sitä omine hyvineni yhäkään saa siihen määrään turhautumaan, että se haukkumaan alkaisi, mutta kyllä siellä jotain palasia on Liinan pääkopassa alkanut liikahdella eri asentoihin. Joku voi olla sitä mieltä, että tämä ei pelkästään hyvä asia ole, ja kyllähän se tarkoittaa mm. sitä, että se saalisvimman kasvaminen heijastuu myös lisääntyneeseen riistaintoisuuteen (Liina on oppinut, että jäniksenjälki voi tarkoittaa mahdollisuutta ajolle pääsemiseen), mutta kiistämätön tosiasia on myös se, että tämä antaa mulle ihan uusia työkaluja koulutuksessa.

Pitkähköä treenitaukoa ollaan päätetty. Oma motivaatio ei yhäkään ole ihan huipussaan, mutta sitä on kasvattanut sen huomaaminen, että tauko on tehnyt meille kaikille tasapuolisesti hyvää. Omassa kouluttamisessa ei ole ollut jumissa siihen, mitä teki ja suunnitteli eilen, ja on pystynyt myös sitä tekemistään katsomaan vähän kriittisemmin, pystynyt jopa keksimään ratkaisuja joihinkin mieltä painaneisiin ongelmakohtiin.

Ollaan tehty lähinnä tottisliikkeitä. Tänään palkkailin pelkästään sillä Liinan turhauman aiheuttaneella jalkapallolla, eilen ja toissailtana tehtiin nakkireeniä. Sulolle lähinnä rutiinia ja vähän ketjuttamista. Ääntelyyn olen ottanut nyt sellaisen lähestymistavan, että jos Sulo huutaa, se sitten saa huutaa. Eli epämääräisen älämölön pitäminen johtaa siihen, että haukutan sitä. Tänään ei kyllä tällä taktiikalla päästy ihan tavoitteeseen, eli tasaiseen matalaan haukkuun, kun Sulo otti siitä pallosta kieppiä. Mutta haukku on alkanut irrota paremmin, ja Sulo älyää myös jatkaa haukkumista ilman eri käskyä. En tiedä vielä johtaako tämä tapa mihinkään, mutta aion katsoa tietä vielä vähän matkaa.

Liina on tehnyt tottisliikkeitä niinikään. Seuraamista pääasiassa, lähinnä kestoa ja virettä sekä haettu tarkkuutta käännöksiin. Liinan pitää alkaa kestää korjaamista (tarkoittaen minun tapauksessa lähinnä sitä, että se joutuu yrittämään samaa hommaa ehkä useammankin kerran, ennen kuin se saa palkan, ilman, että helpotan tehtävää) ja palkan määrän vähentymistä. So far so good. Lähinnä tämänkaltaisen harjoittelun on mahdollistanut se, että Liinan vire on alkanut kauttaaltaan nousta. Yhä treenisessiot kuitenkin kannattaa pitää sen kanssa lyhyinä, asia, joka tuppaa multa säännöllisesti unohtumaan. Tänään Liina palkkautui jalkapallosta erinomaisesti. Tarkkuus tosin kärsi, mutta kaikkea ei vissiin voi saada kerralla.

Liinan nouto on aiheuttanut mulle vähän harmaita hiuksia, ainakin ajatuksen tasolla. Palautus on yhä hidas, ja Liina on kummasti alkanut epäröimään sitä kapulan ottamista. Nyt taisin tajuta, mistä hommassa kiikastaa. Tein yhden palautusharjoituksen siten, että jätin Liinan istumaan kapula suussa, ja kutsuin siitä luokse. Tuli laukalla ja tiiviisti lähelle. Sitten tein palautuksia niin, että heitin kapulan ihan lähelle ja pyysin tuomaan. Liina meni kapulalle vauhdilla, mutta siinä kapulan nostamisessa alkoi epäröimään, otti kuitenkin, toi mulle päin (hitaasti), ja meni maahan! Se raasu siis miettii, pitäisikö kapulakin ilmaista maahan menemällä... Tähän ollaan lääkkeenä vahvisteltu vain sitä palautusasentoa (edessä istuen) ja tehty noutoja lyhyestä matkasta. Katsotaan miten meille käy. Kahden eri päivän treenisession perusteella näyttäisi siltä, että käytös on vahvistunut, ja Liina on alkanut tarttua kapulaan epäröimättä. Jatkamme harjoituksia.

Muutama kuva mitenkään aiheeseen liittymättömästi. Me ollaan saatu lunta, ja on kivempi kuvailla. Kuvien laatu ei päätä huimaa, mutta koittakaapa kestää...

Sulo ja Liina leikkii kukkulan kuningasta

Catch me if you can!

Tassuttelua

Hammastelua

Liina löysi aamupalaa; kalanraadon. On se vaan aloitteellinen neiti. Suloa kiinnostaa vaan kepit.

Lopuksi vielä linkkivinkki hevosten käsittelyyn liittyen. Pätee nähdäkseni tällaisenaan koiriinkin. Voisin allekirjoittaa kaiken kirjoituksessa sanotun.

Mennyttä vuotta ja vähän uuttakin

Kaikilla kunniallisilla blogisteilla on tapana näin vuoden vaihteessa tehdä katsaus menneeseen ja samalla raottaa vähän verhoa tulevaisuudensuunnitelmien suhteen. Saman ajattelin minäkin tehdä.

Kuluneen vuoden aikana Liina kasvoi ja kehittyi ja oppi joitain uusia juttujakin. Sen kanssa oli tavoitteena korkata koeura ainakin BH-kokeella, mutta tämä tavoite jäi täyttymättä, kun ei ollut sellaista tunnetta, että oltaisiin valmiita (eikä me rehellisesti sanoen edes oltu valmiita, eikä se ollut pelkästään tunteesta kiinni). Muutamia tärkeitä juttuja kuitenkin saatiin suurinpiirtein hanskaan kuluneen vuoden aikana:
- keppien ilmaisu
- ukkojen ilmaisu
- esineiden etsiminen ja tuominen
- perusta tottisliikkeille
Joten tällaisenaan olen vuoteen Liinan kehityksen osalta kyllä oikein tyytyväinen. Lisäksi minä opin leikittämään Liinaa, ja nyt 2 vuoden iän lähestyessä näyttää siltä, että aikuistumisen myötä joitain viettejä on myös saatu kaivettua esiin... Koirasosiaalisuus on tätä myötä vähentynyt.

Sulon kanssa tavoitteena oli JK1 ja TK2. Ensimmäinen saavutettiin, toista ei, vaikka lukuisten koekäyntien voimin sitä (epätoivoisesti) tavoiteltiinkin. Sulonkin kanssa mentiin monilla tavoin eteenpäin; jo se, että saatiin koeliikkeet kuosiin ja jäljestäminen sille mallille, että kehtasi kokeisiin lähteä, oli toki iso juttu. Myös hakua tehtiin ja ehkä vähän edistyttiinkin.

Itse kävin hakemassa oppia mm. Spl:n kansallisten lajien leiriltä, Lehtimäen leiriltä, muutamilta eri kouluttajien koulutustilaisuuksista ja luennoista. Paljon on pienen ihmisen mieltä pyörittänyt koulutusjutut ja uusia näkemyksiäkin olen tekemiseeni saanut. Oppiminen jatkuu.

Ja toki meillä on tavoitteita tälle alkaneelle vuodelle. Toivotaan, että terveinä pysytään ja sitä rataa, nämä asiat eivät vaan taida suurimmaksi osaksi omissa käsissäni olla.

Liina:
- BH
- JK1

Sulo:
- JK2
- TK2

Irene:
- oppii edelleen uutta ja jaksaa treenata koiria, jotta tavoitteita saavutettaisiin

Siinäpä sitä, tekemistä tulevalle vuodelle! Muitakin enemmän ja vähemmän realistisia haaveita on, mutta ei uskalla tavoitteina mainita, jottei ihan pilvilinnojen maalailuksi menisi koko touhu.

Muutama sana meidän joulunvietosta. Koirat lähinnä lenkkeili joulun aikaan, mitään järkevää koulutustasoa eteenpäin vievää ei tehty. Etsittiin ja löydettiin uusia kivoja lenkkimaastoja ihan tästä kotikulmilta. Metsään pitää ihmisen mennä, pois poluilta, siten on paljon mukavampaa. Lumikengät pitänee hankkia vielä tänä talvena, jotta pääsee metsään vastakin. Ja hiihtääkin me voitais, josko Liina saisi siitä hommasta sen verran vihiä, että ensi talvena mentäis jo lujaa? (Nyt ei emännän kunto anna periksi mennä lujaa.) Joten lisätään tavoitelistaan: Liina oppii vedä-käskyn. Alla muutama kuva todisteeksi meidän joulunvietosta. Kuvat on otettu joulupäivän aamuna Hankasalmelta sukutilaltamme.

Liina Hankasalmella vanhan navetan vieressä. Hyvin kävi värit yhteen :)

Ei ole monesti jäänyt Armisvesi jouluna jäätymättä

Koirien poseeraus jouluaamun kunniaksi

(ja kyllä oli muuten hankalaa saada kuva, jossa molemmat katsoisi kameraan sen verran aikaa, että ehdin kuvan nappaamaan...)

Sulo, Liina ja luut

Sulo ja Liina sai iltaruoan päätteeksi luut, tai sellaiset nahkarullat. Sun luu on aina parempi kuin mun luu, kuten seuraava kuvasarja todistaa.

Mä oikeastaan haluisin ton.

Ei mulla mitään oo.

No okei. Ota sää se.

Höh.

Onni on oma luu.

Alustapeloista

Huomasin, että tänne oli joku löytänyt tiensä googlaamalla "koira pelkää rappuja". Hakuosuma ei ehkä paljon auttanut retkeilijää, kunhan olin todennut Sulon yleistäneen pehmeänä koirana liukastumisen rapuissa alustapeloksi ylipäätään. Kirjaan ylös muutaman sanan, mitä olen aiheesta itse havainnut, ja muiden kanssa puhunut.

Jos aikuinen, normaalisti sosiaalistunut eli ympäristökoulutettu koira alkaa yhtäkkiä osoittaa merkkejä alustapelosta, veisin sen ensimmäisenä eläinlääkärille. Sulon alustapelko alkoi samaan aikaan, kun se kipuili voimakkaasti eturauhastulehdusta. Alustapelko voi aiheutua liukastumisesta, mutta esim. Sulon tapauksessa mukana on voinut olla eturauhastulehduksen aiheuttama selkäkipu, joka on mahdollisesti yhdistynyt alustoihin.

Kannattaa myös tarkistaa, onko alusta todellakin niin liukas, että koiran on siinä huono kävellä mielentilasta riippumatta. Rappusissa voi auttaa esim. liukuesteiden asentaminen. Jarrusukkiakin kuuluu joku menestyksellä kokeilleen. Onko rappuralli asetettu siten, että koira joutuu aina kävelemään sen yli, ja se mahdollisesti tekee kipeää tassuihin? Talvella tassuihin mahdollisesti kertyneet paakut kannattaa poistaa ennen sisääntulemista; niiden kanssa koira liukastelee miltei takuuvarmasti (paakkujen syntymistä voi ehkäistä tassukarvojen lyhyenä pitäminen talvella).

Paras (varmin) vaihtoehto alustapelkoisen koiran uudelleen kouluttamiseksi lienee siedättäminen ja vastaehdollistaminen. Koira pitäisi saada koulutuksessa mukavuusalueelle, eli jos koira menee mielentilaan, jossa se kipristää kyntensä, köyristää selkänsä ja ujeltaa, se ei opi, että rappusissa rauhassa kulkemalla ei ehkä liukastuisi. Käytännössä tätä voisi harjoitella vahvistamalla rauhallista olemista esim. siinä osassa rappukäytävää, jossa koiraa ei vielä pelota. Ensin seistä, sitten kulkea sen mitä voi. Alustaharjoituksia eli rauhallisen ja rennon liikkumisen vahvistamista kannattaa tehdä kaikissa niissä paikoissa, joissa koira epävarmuuden merkkejä osoittaa.

Suoranaista houkuttelemista en alustaharjoitusten avuksi suosittelisi, sillä houkuttelemalla vahvistetaan usein koiralle väärää mielentilaa, ja tullaan käyttäneeksi negatiivista rankaisua, eli palkkion poistamista, juuri silloin, kun koira palkkionsa ansaitsisi.

Käytännön syistä olen itse parempi puheissani kuin teoissani, eli kovin paljon suunnitelmallista alustaharjoittelua en ole Sulon kanssa tehnyt. Sulon kanssa joudutaan kulkemaan kerrostalon rapuissa ehkä parin viikon välein, joskus useamminkin. Raput jännittää Suloa, mutta se kulkee niistä, kun sillä ei ole vaihtoehtoa. Jos annan sille vaihtoehdoksi hissin eli menen hissiin, kun se tekee tenän rapuissa, se ei suostu kulkemaan rapuista enää ollenkaan. Hissin valitseminen tuossa tilanteessa on äärimmäisen voimakas vahviste, ja tekee vastustelun kannattavaksi koiralle. En pakota Suloa fyysisesti, eli annan sille sen ajan rappuihin, minkä se tarvitsee, ja kehun sitä, kun se tulee, mutten palkitse ruoalla - ruoalla ei ole Sulolle tuossa tilanteessa mitään merkitystä, minun kannustuksella oletan olevan vähän merkitystä, mutta suurin merkitys on ulko-oven lähestymisellä. En säälittele koiraa, sen sijaan saatan taputtaa sitä rohkaisevasti (minun mielestäni rohkaisevasti...) ennen rappuja, ja puhua reippaalla äänensävyllä. Mistään, mikä ei ole Sulolle numero, en tee sitä, eikä Sulo olekaan alkanut pelätä uusia alustoja. Tämän todistanee se, että Sulolle ei ollut mikään ongelma kulkea Oulangan Karhunkierroksen riippusiltoja, vaikka tutuissa rapuissa se näytti välillä pelkäävän melkein henkensä edestä! Tällä hetkellä ja näillä keinoin Sulon alustapelko on olemassa, mutta se on hallittavissa eikä ole enää yleistynyt, eikä Sulo osoita pelon merkkejä esim. mennessämme siihen taloon, jossa on sille pelottavat rappuset, vaan jänskä tulee mukaan siinä rappusten kulmalla. Kotona Sulo kulkee rapuista reippaasti, joskin se valitsee aina seinänviereisen reitin.

Koiran mielestä

Syyttäkää vain inhimillistämisestä, mutta olen aina ollut sitä mieltä, että eläimet ovat hurjan paljon älykkäämpiä kuin mitä olemme keskimäärin valmiita myöntämään. Uusimmat tutkimukset koirien kognitiosta puhuvat tämän puolesta. (Ks. suomalaisen koiran kognitiotutkimuksen nettisivut.)

Nyt luin varsin mielenkiintoisesta Dog Behaviour Blogista artikkelin siitä, kuinka koirat kommunikoivat ihmisille, ja kuinka niille voi opettaa yksinkertaisia käsitteitä (ks. artikkeli), eräänlaista merkkikieltä. Näin pitkälle en ole ikinä omieni kanssa päässyt, mutta sen verran toki olen huomannut, että koirat kyllä mielellään näyttävät toiveensa, jos niille siihen antaa mahdollisuuden. Tässä ei varmaan yhdellekään koiranomistajalle ole mitään uutta, mutta tuntuu huikealta ajatella, minkälaiseen kommunikointiin koiralla voisikaan olla kapasiteettia, jos me niitä tähän tietoisesti rohkaisisimme.

Sulon ja minun ainut "käsite" on sana näytä. Jos Sulo näyttää siltä, että se haluaisi jotain, pyydän sitä kertomaan haluamastaan sanomalla sille näytä. Ei vaadi varmaankaan paljoa mielikuvitusta arvata, että yleensä se haluaa ruokaa, tai vaihtoehtoisesti ulos ;) Mutta se osaa myös sulkea vaihtoehtoja - jos kerron sille, että ruokaa en aio antaa, se saattaa yrittää seuraavaksi herkkukaapin ovea, tai toki voitais mennä pihallekin keppiä heittämään :)

Monesti sanotaan, että koirat ja omistajansa tuppaavat muistuttamaan toisiaan. Niin ulkoisesti kuin käyttäytymiseltäänkin. Olen valmis tämänkin väitteen allekirjoittamaan. Mitä paremmin opin erityisesti Liinaa tuntemaan, sitä enemmän se tuntuu jakavan minun kanssani samoja ominaisuuksia. Paitsi, että se näyttää pitävän samoista herkuista kuin minäkin (salmiakki, jäätelö, kinuski, mustikat), sen luonteenpiirteissä on paljon samaa kuin omissanikin - hyvässä ja pahassa. Tämä johtunee varmaankin siitä, että omalla käytökselläni vahvistan Liinassa juuri niitä piirteitä, jotka minullakin ovat vahvoja - mutta onhan koirassa oltava valmiina se herkkyyskin reagoida ihmiseensä näin. Olemme molemmat melko rauhallisia ja tietyssä mielessä herkkiä; negatiivinen ilmapiiri on meille myrkkyä. Sekä minä että Liina olemme hyvin tehtäväorientoituneita, mutta kestämme melko huonosti epäonnistumisia (miten pirussa tällaisenkin asian olen onnistunut koiralle siirtämään...). Tietäen tämän kaiken pyrin treenisessioissa olemaan itse ns sata lasissa mukana, sillä minun kehulla, iloisella äänensävyllä ja myötäelämisellä näyttäisi olevan tuolle pienelle eläimelle hirmu iso merkitys.

Mikä siinä johtajuusajattelussa oikein mättää?

Yritän olla (nykyään) suuremmin ottamatta kantaa toisten ihmisten koulutusmetodeihin, ainakaan pyytämättä. Se kun tuppaa olemaan loputon suo lähteä käymään eipäs-juupas-taistelua, jonka lopputulemana tulet leimatuksi tissinvälikoiria namittamalla lahjovaksi kukkahatuksi. Sinällään sekin on sama, miksi minut kouluttajana leimataan, sillä tulokset puhukoot puolestaan. Jos niitä ei ole, niin sitten ne eivät puhu, ja loppu on kuulijan käsissä. Suoranaisiin epätotuuksiin ja valheellisiin väittämiin olen kuitenkin eräissä sosiaalisen median välineissä kokenut itseni pakotetuksi ottamaan kantaa. Usein huomaan erimielisyyksien kilpistyvän siihen, onko johtajuus olennainen tekijä eläinten (koirien) ja ihmisten välisissä suhteissa, ja totteleeko se elukka vain sen herkun toivossa vai jostain syvemmästä kunnioituksesta auktoriteettia kohtaan, ja onko ongelmakäytöksissä kyse johtajuudesta, sen puutteesta, uhmaamisesta vai mistä.

Jotkut naksutinkouluttajat (käytetään nyt tätä termiä, viitaten termin ongelmien suhteen kuitenkin aiempaan tekstiini) ovat kiertäneet tämän johtajuuskuvion toteamalla, että eri lajien yksilöt eivät lauman määritelmän valossa laumaa muodosta alkuunkaan, ja että jos ei ole laumaa, ei ole johtajaakaan. Mitä laumadynamiikasta sitten tutkitusti tiedetään koirien tai susien osalta? Kyläkoirille tai villikoirille ei ole luontaista kerääntyä laumoihin toisin kuin esim. susille, eikä niillä tällöin voi ajatella olevan ns. luontaista hierarkian tajua, jos nyt tällaista termiä voi edes käyttää (ks. lisää). Toisekseen laumahierarkiatutkimuksissa on ylipäänsä menty metsään aloittamalla tutkimus vankeudessa elävien eläinten parista, jolloin käsitykset laumahierarkiasta ovat vähintäänkin kieroutuneita - mm. susien laumahierarkiaa tutkinut David Mench on tarttunut aiheeseen (ks. esim. tutkimusartikkeli).

Henkilökohtainen uskomukseni - ja nimenomaan uskomus siksi, että minulla ei ole tälle uskomukselle juurikaan esittää tieteellistä näyttöä tueksi, vaan lähinnä sitä kuuluisaa arkielämän mutua - on, että koirien ja ihmisten välille muodostuu side, jota voidaan laumaksikin kutsua. Jos nyt jotain tieteellistä todistusvoimaa pitäisi tälle väitteelle hakea, viittaisin tutkimuksiin koirien kyvystä tulkita ihmisten eleitä ja turvautua ihmiseen tilanteissa, joissa ne eivät tiedä, mitä tehdä (tiivistelmää aiheesta ja johdattelua lisätiedon lähteille täällä). Toisekseen koirien ja ihmisten yhteisen taipaleen voi sanoa lähentelevän jopa co-evoluutiota; vähintäänkin vuosituhansien mittaisen yhteiselon on täytynyt suosia niitä koirayksilöitä, jotka osoittavat kykyä mukautua ihmisen lajinomaiseen käyttäytymiseen.

Laumanjohtajista ja johtajuudesta

Jos on lauma, sillä on oltava johtaja. Vai kuinka? Näkemykseni on, että tavallaan kyllä, toisaalta kysymys on paljon moniulotteisempi. Ajatellaanpa ihmisyhteisöjä. Perheessä on useimmiten kaksi vanhempaa. Perinteisesti puhuen miehiä on pidetty perheenpäinä, käytännössä kuitenkin naiset ovat usein pitäneet hiljaista valtaa. Toisinaan miehet ovat pitäneet valtaa nyrkkiensä voimalla. Omia vanhempiani olen pitänyt tasa-arvoisina, ja niin pidän tämän nykyisenkin pienen perheeni perussolua, minua ja miestäni. Joissain asioissa päätökset tekee mieheni, joissain minä, joistain sovitaan yhdessä ja etsitään tarvittaessa kompromissejä. Kuulostaako tutulta?

Entäpä työpaikat sitten? Työpaikoilla on tyypillisesti johtaja. Kuten erilaisilla yhdistyksilläkin. Tarkastelisin kysymystä yhteisöjen johtajuudesta mieluiten hyvän johtajan ominaisuuksien kautta, sillä kaikki valitettavasti tietävät arkikokemuksesta, että suinkaan kaikki johtajat työpaikoilla eivät ole hyviä johtajia, eri syiden takia. Johtajan tärkein ominaisuus on nähdäkseni tieto ja osaaminen. Hyvällä johtajalla on oltava tietoa ja näkemystä, ja kykyä luotsata joukkiotansa eteenpäin, mielellään vielä oikeaan suuntaan. Hyvä johtaja saa joukkionsa tekemään sen mielellään, sillä hyvä johtaja osaa kannustaa ja palkita. Hyvä johtaja osaa myös vaatia tarpeen tullen, muttei koskaan oikeudettomasti tai epäreilusti. Hyvä johtaja on johdonmukainen mutta tarvittaessa joustava. Tällaista ihmistä tuppaamme kunnioittamaan yleensä sanomattakin, ja tällaisten ihmisten toivoisi päätyvän sinne johtajan paikoille.

Yrityksessä alaiset ja perheessä lapset ovat päätöksenteon kohteena, heille asetetaan rajoja ja reunaehtoja, mutta ainakin yrityksissä heidät myös palkitaan eforteistaan, toisissa runsaammin, toisissa kitsaammin. Perheissä palkitseminen voi olla sosiaalista hyväksyntää, kehuja, joskus jotain konkreettistakin.

Koirat ja johtajuus

Miten tämä kaikki sitten liittyy koirien asemaan perheissä tai niiden kouluttamiseen? Nähdäkseni hyvinkin oleellisesti. Kuten perheissä tai työpaikoilla, koiratkin ovat päätöksenteon kohteina; niiltä ei useimmiten kysytä, missä ne haluavat asua, millaisesta kupista syödä ruokansa tai harrastetaanko agilityä, tokoa vai hakua. Siinä mielessä koirillakin on johtaja, perheen ihmispää tai -päät. Ajatuksessa ei sinällään ole mitään ongelmallista, mutta ongelmat tulevat mielestäni ajatusmallin sovellutuksista ja laajentamisesta kokonaiseksi teoriaksi.

Johtajuusteoria koirien kanssa tulee kuvaan yleensä siinä vaiheessa, kun huomataan, että joku asia on mennyt pieleen. Kyseessä voi olla remmirähjääminen (käsitelty edellä), hihnassa kiskominen, omistajan "komentaminen" haukkumalla, merkkailu, astuminen, ruoan puolustaminen, (lisää omasi listaan)... Jopa seuraamisessa jätättämistä olen kuullut käsiteltävän johtajuusongelmana (!!!). Tilannetta ruvetaan sitten korjaamaan ottamalla koiralta johtajuus pois. Tähän asetelmaan kuuluu nimittäin olennaisesti se perusajatus, että koira haluaa johtajuuden itselleen. Lähtökohtaisesti, vähän niin kuin luonnonlakina, tyyliin lämpö pyrkii levittäytymään tasaisesti. Tämä on ensimmäinen harha-askel. Koirat nimittäin (yllätys, yllätys!) vain harvoin tavoittelevat johtajuutta. Toki jotkut yksilöt ovat dominoivampia kuin toiset, ja ulottavat selvät dominointiyrityksensä myös ihmisiin, mutta näitä yksilöitä on koko koirapopulaatiosta hyvin pieni osuus.

Ongelmana ei nähdäkseni niinkään ole se, että koirat haluaisivat ihmisiltä valtaa, vaan se, että ihmiset antavat niille valtaa, jota ne eivät osaa käsitellä. Vallalla tarkoitan tässä yhteydessä lähinnä päätösvapautta siihen, miten erilaisissa tilanteissa käyttäydytään. Koirilla ei ole ihmisten maailmassa eteentuleviin tilanteisiin mitään sisäsyntyistä käytösmallia, eivätkä ihmiset kouluta niille mitään toivomaansa käytöstä. Koirat jätetään siis yksin niille oudoissa tilanteissa (esim. toinen uhkaavasti käyttäytyvä koira tulee vastaan lenkillä). Käytännössä on siis ns. luojassaan, mitä koira tekee. Jos se tekee jotain ei-toivottua, sitä saatetaan kieltää, muttei kuitenkaan anneta ohjeita toivotusta käytöksestä. Sitten koiran annetaan harjoitella käytöstä vähän aikaa, kuitenkin tarpeeksi, jotta käytöksestä tulee vahva, nimetään se ongelmaksi, mennään koirakorjaajalle ja saadaan diagnoosiksi johtajuusongelma. Se, mitä tämän jälkeen tapahtuu, riippuu koulukunnasta. Yhdet pistävät koiran jääkaudelle, toiset heittelevät kolinapurkkeja, kolmannet selättävät, neljännet ottavat sähkö-, sitruuna- tai vastaavan pannan käyttöön, viidennet kaikkea tätä yhdessä. Hyvin tyypillisesti kuitenkin johtajuutta aletaan ottaa takaisin positiiviseen rangaistukseen (jotain epämiellyttävää lisätään) turvautuen kuitenkaan missään vaiheessa kertomatta koiralle, miten sen oikeasti toivotaan käyttäytyvän.

Joten kyllä, mielestäni rajat ovat koirille hyvä juttu. Ja kyllä, minä olen omien koirieni johtaja, sillä minä kerron niille, mitä tehdään missäkin tilanteessa, ja mitä niiltä odotan - ne eivät yleensä ottaen saa päättää sitä itse. On kuitenkin täysin kohtuutonta ja epäoikeudenmukaista eläimiä kohtaan, että ne ensin jätetään ihmisten maailmassa tuuliajolle, eikä niille vaivauduta opettamaan alkeellisimpiakaan peruskäytöksiä, ja kun ollaan tämän seurauksena ajauduttu erilaisiin ongelmiin, näitä ongelmia aletaan kitkemään erilaisilla pelkoa ja kipua, vaikka vain "pienessäkin" mitassa aiheuttavilla menetelmillä.

Meille on annettu isot aivot ja olemme niitä hyödyntäen väitetysti käyneet Kuussa asti. Miksi ihmeessä emme pysty käyttämään näitä aivoja käsitellessämme kumppaneiksi ottamiamme otuksia?


Lue myös: Helena Telkänranta SEY:n sivuilla koirien ja susien johtajuudesta

Janoja ja esineitä

Tänään just ja just ehdittiin valosan puolella tekemään esine- ja janatreenit. Molemmille kaksi janaa, kaikki n. 10 m, oikealle ja vasemmalle. Kepit jälkien päässä, koirat sai jäljestää arviolta 30-100 metriä kepille. Liina oli tosi hieno, ei edennyt ihan luotisuoraan, mutta nosti jäljen heti siihen osuessaan, päätteli itse kulkusuunnan ja ilmaisi kepin. No comments siihen. Sulon eka jana oli taas jälleen kerran häröilyä, se jäljesti pitkään takajälkeä ja vähät välitti tulenko minä perässä vaiko enkö. Aikamoisen pyörimisen jälkeen se lopulta kuitenkin otti oikean jäljen ja nosti kepin. Toinen jana oli parempi.

Esinetreenissä narupallo. Liina sai taas katsoa esineen viennin, vein n. 30 metrin päähän, ei hirveästi leveyttä. Istua napotti hienosti paikoillaan. Irtosi, paikansi ja toi. Sulolle vietiin etukäteen Liinan kanssa samaan paikkaan, ja tehtiin ruutuun vähäsen leveyttä. Sulo paikansi esinettä aika pitkään, en tiedä hömppäskö vaiko oikeasti etsikö sitä, mutta toi kuitenkin suoraan. Ihan hyvä näin. Esineisiin siis Sulolle vaan tätä yhden esineen treeniä ruudussa, tokomaisemmin voisi ottaa sitä vaihtamattomuusharjoitusta, eli sen tuot minkä nostat. Liinalle yhä edelleen yhtä, mutta voisi viedä valmiiksi.

Janoihin Liinalla vielä vaan pituutta lisää. Sulolle voisi sen ekan janan ehkä tehdä siten, että se on max 5 m:n päässä lähetyspaikasta, jotta jäis tuo humppaaminen kokonaan pois.

Olin yhden yön kaupungissa koirien kanssa. La-aamuna klo 9 on aika paljon koiranulkoiluttajia liikenteessä, voin kertoa... Liina ei tajunnut, että kaupungissa saa muutkin liikkua. Tai uskoi se sitten, kun kerroin että saa. Sille tekisi hyvää käydä ihan kaksin liikkumassa tuommosina ruuhka-aikoina ja tehdä vastaehdollistamista vastaantulijoihin, ja latenssia nätisti-vihjeeseen.

Hammaspuoli Sulo

Sulolta jouduttiin poistamaan kaksi yläetuhammasta. Viime eläinlääkärireissulla huomattiin, että hampaat eivät ole vain kuluneet, vaan katkenneet jossain rytäkässä, ja niissä oli ydinyhteys luuhun. Sulolta on nyt poistettu kolme traumaperäisesti katkennutta etuhammasta. Luussa näkyi molempien hampaiden juurien ympärillä tulehdukseen viittaavaa luun harventumaa, jonka pitäisi kuitenkin itsekseen parantua, kun hampaat on poistettu. Mutta hyvä siis että otettiin pois!

Liinassa ollaan huomattu jotain hyvin alkukantaisia ominaisuuksia. Meidän piha rajoittuu metsään, ja Liina on erään kuusen juuren kaivanut tässä vuoden aikana oikein hyvän kokoisen kuopan. Se on purrut kuopan tieltä juuretkin poikki. Usein, kun sen iltapissiltä päästää sisälle, se tulee sisään hiekkaisena ja pää pihkassa. Kuoppa on oikeasti syvä; luulen, että juuri sellaisissa ne sudetkin viihtyy... Toinen juttu mitä Liina harrastaa, on luiden piilottelu. Nyt parhaillaan se jäystää luuta, jonka se kävi jostain piilostaan noukkimassa. Lähinnä siitä olen siis yllättynyt, että se ylipäänsä muistaa, mihin on luitaan piilotellut...

Maanantaina vähän tokoa sitten Liinan kanssa. Paikkamakuu ryhmässä, siitä Liina lähti kerran, kun kommentoin jotain eräälle ryhmäläiselle, kävin palauttamassa ja makuutin uudestaan, nyt ei ongelmaa. Seuraamisesta ollaan katsottu käännöksiä ja peruuttamista, jolla lähinnä yritän saada ideaa takamuksenkäyttöön. Kai se pikkuhiljaa edistyy. Liinalla on kyllä intoa tekemiseen; nuo käännösharjoitukset saa sen jopa vinkumaan... Hyppyä katsottiin; Liina hyppää mielellään, mutta eihän se osaa sitä seisomista vielä kunnolla. Tänään tsekattiin jäävien tilanne. Maahanmeno on ehkä paras, istumista vähän empii, mutta hitaasta kävelystä istuu. Seisomisestakin taitaa Liinalla olla haju, sitä ollaan tehty peruutuksesta. Luoksetulo on hyvä, olen vahvistellut odottamistakin.

Sulokin sai tänään tehdä. En oikein tiedä mitä sen kanssa kotipihalla treenaisi, kun se periaatteessa osaa kaiken tottiksista ja tokosta mitä sen pitääkin osata. Siis liikkeet vaatii kyllä paljon hienosäätöä ja sellaista, mutta varsinaisesti paljon uutta opeteltavaa niissä ei ole, ja eniten ne vaatii sitä kenttätreeniä. Lähinnä kai tämä on siitä kiinni, että musta on paljon palkitsevampaa opettaa uusia juttuja kuin hioa niitä vanhoja. Voittajan liikkeitä voisi tietysti huvin ja urheilun vuoksi opetella, vaikka olenkin aika varma, ettei me sinne asti mennä, kun on tuo avokin niin pitkissä kantimissa. Hm. Olisikohan siinä sitten mulle ja Sulolle projektia talveksi, josta innostua? Ihan ilman koetavoitteita (ne kuuluisat viimeiset sanat, mutta nyt olen kyllä aika lailla sitä mieltä, että todellakin ilman koetavoitteita).

Väsyttää

Hiljaista on ollut. Olin itse vähän kipeänä männä viikolla, eikä koirien kanssa olla tehty juuri muuta kuin käyty lenkeillä. Ihan pikkutottiksia lenkkien yhteydessä ja jonkun kerran pihalla on otettu. Liekö taudin vika vaiko pimenevien iltojen, mutta veto on ollut hyvinkin pois; minä voisin ruveta hyvin talviunille tähän aikaan vuodesta. Se on vain kumma juttu, miten työt tuppaa aina kasaantumaan siten, että loppusyksystä on aina kiire, joka vain pahenee joulua kohti. Siihen päälle jouluhössötykset, niin joka jouluun mennessä olen ollut aina ihan yhtä valmis kiipeämään karhujen seuraksi koloon piiloon ja NUKKUMAAN. Onneksi nämä koirat on fiksuja, että vaikka vähän seinille hyppimisen oiretta onkin ollut ilmassa, ne kuitenkin osaavat arvostaa sohvan pehmeyttä aika ajoin ihan kuten emäntänsä - tai vähintään tyytyä kohtaloonsa. Eiköhän se aktiivisuus treenailujen suhteen ala löytymään, kun sen aika on... Nuo tyypit on ainakin oletettavasti sitten valmiita toimintaan.

Tälle talvelle olenkin suunnitellut tottistreenaamisen ja hiihtämisen (jonka harrastamisen lumitilanne toivottavasti tänäkin talvena sallii) kaveriksi muutakin treeniä: ominaishajun jäljestämistä, pudotettua esinettä ja tarkkuusetsintää. Caniksen viime numero käsitteli montaakin aihetta, jota olen sekä päässäni että tässä blogissa pyöritellyt: mm. sitä jäljestämistä kovilla alustoilla sekä takapäänkäyttöharjoituksia. Ominaishajujälkiharjoitukset kaiketi kannattaisi aloittaa vähän leppoisemmissa olosuhteissa kuin pakkasilla, mutta katsotaan nyt. Olihan meillä suunnitelmissa asvalttijälkeä käydä kokeilemassa tässä syksyn mittaan, mutta suunnitelmaa ei toistaiseksi ole realisoitu, kun on tuota treenattavaa muutenkin riittänyt. Helpottava ajatus kuitenkin, että nenähommia voitaisiin tässä talvellakin kuitenkin jatkaa. Sitä ennen ajattelin opettaa molemmille pienten esineiden ilmaisemisen, tai Liinahan sen maahanmenolla ilmaisun osaakin jo, mutta Sulo ei vielä. Samalla tulisi tehtyä pohjat tarkkuusetsintään. Ja sitä pudotettua esinettä ainakin voisi harjoitella noilla omilla poluilla vaikka pimeässäkin, eikä lumen tulo sitä harrastusta haittaa. (Huomaattehan miten oikein psyykkaan itseni suhtautumaan positiivisesti talven tuloon? Talvilajeista ja lumesta toki pidän, mutta talven ei tarvitsisi kestää niin pitkään eikä olla niin pimeä...)

Remmirähjäämisestä

Remmissä rähjääminen, haukkuminen, kiskominen toisten koirien luo, ... on ikuisuuskysymys aika monelle koiranomistajalle. Olen minäkin siitä osani saanut kokea. Remmirähjäämisessä kaiken a&o on ennaltaehkäisy. Poiskouluttamisessa on monta tietä. Niitä en kaikkia aio tässä käsitellä, vaan sen yhden tavan, jonka olen itse kokenut mielekkääksi lähestymistavaksi aiheeseen. Joku toinenkin tapa voi toimia, ja on koiranohjaajan käsissä valita se tie, jonka kulkeminen tuntuu itselle ja omalle koiralle parhaalta vaihtoehdolta. Kuitenkin, tien valittuaan - ja toivottavasti kukin kouluttaja tekee sen asiaa edes hetken pohdittuaan ja pureskeltuaan - on syytä pysyä valitsemallaan tiellä. Niin monesti saa kuulla ja lukea kommentteja tyyliin "ollaan kokeiltu tätä-ja-tätä-ja-tätä, mikään ei toiminut, mikä neuvoksi?" Jos asia ei lähde "kotikonstein" luettua toteuttaen aukeamaan, kannattaa mennä kouluttajan pakeille - yleensä kysymys on melko yksinkertaisista asioista ohjaajan toiminnassa, kuten ajoituksesta, joita korjaamalla saadaan koulutus taas etenemään aimo harppauksin.

Olipa kyseessä ennaltaehkäisy tai poiskouluttaminen, lähden itse liikkeelle vastaehdollistamisesta, josta voi harjoituksena käyttää kuvaavaa "look at that/watch that" -nimeä. Vastaehdollistamisen idea on muokata koiran tunnetilaa suhteessa häiriöön, vaikkapa vieraisiin koiriin. Koulutuksen alussa on tärkeää määritellä tavoite, ja tässä se on rauhallinen ja välinpitämätön ohitustilanne - on siis huomattava, että kaikkea ei voi mitenkään saada, siis rauhallisia ohituksia ja remmileikkihetkiä vastaantulevien koirien kanssa. Se on joko tai, jos valitsee jälkimmäisen, ottaa sitten myös näiden leikkihetkien mukana mahdollisesti tulevat sivuvaikutukset.

Koulutus lähtee siitä, että ohjaajalla on hallussaan jotain, mitä koira haluaa. Vastaehdollistamisessa parhaiten toimii ruoka. Lelu voi toimia, mutta sen käyttämiseen sisältyy ongelmia suhteessa tavoiteltuun mielentilaan - useimmiten leikkiminen kiihdyttää koiraa, ja jos koulutuksen tavoitteena on rauhallinen ohitus, ei kiihdyttävä palkkaaminen edistä tähän tavoitteeseen pääsemistä. Kuivanappula ei ole hyvä, vaan on syytä käyttää sellaista herkkua, jonka eteen koira on valmis tekemään töitä, ja jota se ei päivittäin saa. Herkun pitää myös olla pieneksi pilkottua ja pehmeää ja täten nopeasti syötävää, jotta koiraa pystytään palkitsemaan usein, eli pitämään vahvistetiheys korkeana. Parasta olisi, jos ohjaajalla olisi käytettävissään esim. koulutusryhmässä tai jollain tutulla rauhallisesti käyttäytyvä vieras häiriökoira, jolloin koulutustilanteita on helpompi säädellä koulutettavan reaktioiden mukaan - tavallisilla lenkeillä koulutusta saa ja pitääkin tehdä, mutta siellä muuttujia on yleensä niin paljon, että tilanteet ovat enemmän ja vähemmän hallitsemattomia. Sen takia käytöksiin pitää hankkia "massaa" hallituissa olosuhteissa.

Koulutustilanteet ovat aluksi lyhyitä, noin puoli minuuttia voi olla riittävä aika. Koiran keskittymiskyvyn mukaan sessioita ruvetaan vähitellen pidentämään, mutta joka tapauksessa vastaehdollistamista ei pidä tehdä minuuttikaupalla kerrallaan. Etäisyys häiriökoiraan valitaan sellaiseksi, että koulutettava koira ei siitä vielä suoranaisesti häiriinny. Tarkoitus siis on, että koulutettava koira huomaa häiriökoiran, mutta ei vielä varsinaisesti huolestu siitä, ja pystyy syömään nameja. Jos etäisyys on pienempi, ja koulutettava koira huolestuu häiriökoirasta, ei varsinaista oppimista pääse tapahtumaan. Naksu on tässä vaiheessa hyvä apuväline. Ohjaajan tehtävänä on naksuttaa, kun oma koira katsoo vierasta koiraa, ja syöttää namia. Niin monta kertaa, kuin oma koira vain katsoo sitä vierasta; jos se katsoo sitä koko ajan, silloin voi vain naksuttaa ja syöttää (jos tuijotus menee intensiiviseksi "kohta hyökkään/puolustaudun, jos tuo tulee yhtään lähemmäksi" -tuijotukseksi, on etäisyys liian pieni). Välillä pidetään taukoa. Kun tietyltä etäisyydeltä on saatu muutama onnistunut sessio, voidaan etäisyyttä häiriökoiraan vähitellen ruveta pienentämään. Ja yleistää sama liikkeeseen, taas ensin suuremmalta etäisyydeltä.

Alussa koiran ei siis tarvitse ottaa kontaktia ohjaajansa, ohjaajan tehtävä on toimia vain "namiautomaattina". Kuitenkin muutaman treenisession jälkeen koira alkaa todennäköisesti yhdistämään vieraan koiran ilmaantumisen ruokaan, ja alkaa odottamaan sitä, ehkä jopa katsahtaa ohjaajaansa. Tällöin on aika palkita! Käytösketjua voikin alkaa tässä vaiheessa muokkaamaan: "katso koiraa - katso minua - saat ruokaa!" Kaikki edellä mainitut käytökset vahvistuvat, mutta eniten se, joka edeltää vahvisteen tulemista, eli ohjaajaan katsominen.

On mahdollista, että jossain vaiheessa kaikki ei mene niinkuin elokuvissa, ja koulutettavan koiran sietokyky ylittyy, ja se rähähtää häiriökoiralle, tai - vielä todennäköisemmin - näin käy lenkillä. Tätä ei tavoitella, sillä käytös esiintyessään vahvistaa itseään - mitä enemmän koira saa toteuttaa rähjäämiskäytöstä, sitä todennäköisemmin se rähjää tulevaisuudessakin. Tämän vuoksi ei-toivottu käytös pitää keskeyttää. En kuitenkaan suosittele mitään positiiviseen rankaisemiseen perustuvia menetelmiä tässä, sillä huonossa tapauksessa koira yhdistää rankaisun (vaikka se olisi vain pieni nyppäys hihnasta, omistajan ärähdys tai vesisuihkaus pullosta) vieraaseen koiraan, ja tällöin kaikki vastaehdollistamisen eteen tehty työ valuu kuin kankkulan kaivosta alas. Kun tarkoituksena on muokata tunnetilaa, ei ole tarkoituksenmukaista lisätä koiraan painetta, vaan päinvastoin, vähentää sitä. Käytöksen voi yrittää katkaista näyttämällä koiralle ohjaajalla hallussaan olevia vahvisteita - useimmiten tämä ei vain kiihtyneen koiran tapauksessa toimi. Useimmiten parasta on vain rauhallisesti ja määrätietoisesti kuljettaa koira vaikka pannasta kiinni pitäen pois tilanteesta, mahdollisuuksien mukaan kauemmas, tai sitten vain ohi. Ja varautua seuraavaan tilanteeseen paremmin. Pienen koiran voi myös nostaa syliin, ja kääntyä itse siten, että koira ei saa pidettyä suoraa katsekontaktia toiseen koiraan. Siinä vaiheessa, kun koira jo rähjää, on tilanne tavallaan menetetty sen yhden ohituksen osalta, silloin on aivan turha lähteä vahvistamaa johtajuutta, tai osoittaa ulkomaailmalle, että kyllä minä koirani handlaan - tällaisilla keinoilla tilanne yleensä vain, jos mahdollista, pahentuu. Siis tunne koirasi ja ennakoi - sinun tehtäväsi on huolehtia siitä, että sillä on turvallinen ja luottavainen olo ulkomaailman suhteen, ja ettei sillä ole mitään syytä rähjäämiseen! Vaikka kokisitkin, että koirasi remmirähjääminen on jonkinsorttista pomotusta, et siltikään voi mennä vastaehdollistamisharjoituksissa vikaan - rauhallisesta suhtautumisesta vieraisiin koiriin ei ole haittaa, oli koira luonteeltaan sitten dominoiva tai alistuva, ja dominoivan koiran "ojentaminen" sen rähähtäessä toiselle voi parhaimmillaankin vain provosoida sitä taistelemaan - sinun kanssasi. Sinä olet isompi, vahvempi ja ennen kaikkea viisaampi (toivottavasti) - sinä tiedät paremmin (toivottavasti).

Vastaehdollistamiskoulutuksesta kuulee joskus sanottavan, että siinähän palkitaan koiran huonoa käyttäytymistä. Tällä ei itse asiassa ole mitään merkitystä. Sanojeni vakuudeksi suosittelen lukijoita tutustumaan videoon tässä linkissä. Älä juutu miettimään laumasuhteita tai huonoa käytöstä sinällään, vaan katso eläintä. Katso sen käyttäytymistä. Mikä siihen vaikuttaa? Miten sinä voit siihen vaikuttaa? Mikä on eläimen tunnetila? Millä keinoin voit muokata sitä? Eläimen käytöksen, ja kaikkein vähiten koiran käytöksen, muokkaaminen ei ole rakettitiedettä, mutta ei sen puoleen mikään henkimaailman asiakaan; siihen ei kuiskaajia tarvita, vaan ihan vain kouluttamista.


Mitä taas tulee ennaltaehkäisyyn, tai toimimiseen siinä vaiheessa, kun remmirähjäämisen poiskouluttaminen on jo hyvässä vaiheessa, hyvä konsti on opettaa koira kulkemaan vierellä löysällä hihnalla. Itse käytän omilla koirillani "nätisti"-vihjettä erotuksena toko- tai tottisseuraamisesta. Kun koiralla on tehtävä suoritettavanaan, on toisten koirien ohittamiset oikeastaan vain tehtävän yleistämistä. Meillä koirat saavat hihnassakin haistella tienpientareita (tosin mitä nuorten urosten ylenpalttiseen haisteluun tulee, sitä on syytä rajoittaa syistä, joita olen tässä blogissa jo aiemmin käsitellyt) ja kulkea edelläni tai takanani - miten nyt haluavatkaan - mutta kun vastaan tulee toisia koiria, rullaluistelijoita tms, otan ne vierelleni kulkemaan. Samalla palkitsen ne häiriöiden huomioimattomuudesta, ja tulen tehneeksi vastaehdollistamisharjoituksen. Häiriöihin kun kannattaa vastaehdollistaa muihinkin kuin vain toisiin koiriin - koirat ovat hyviä yleistämään, ja hoksaavat täten nopeammin, että kiinnostavan/jännittävän/ihmeellisen häiriön ilmaantuminen tarkoittikin sitä namppaa.

Hyviä pointteja hihnakäytöksestä on kirjattu ylös myös täällä.

JK. Olen reissuillani pistänyt merkille, että mitä vähemmän koirilla käytetään hihnoja, sitä paremmin ne käyttäytyvät. Suomessa hihnan käyttämistä edellytetään miltei aina ja kaikkialla, ja koirilla on paljon ongelmia hihnakäyttäytymisessä. Italiassa kuri on hieman löyhempää, ja koirat käyttäytyvät keskimääräisesti ehkä hieman paremmin, mutta yli-innokasta toisten koirien luo pyrkimistä näkee sielläkin. Kroatiassa sen sijaan en suurella osalla koirista hihnaa nähnyt ollenkaan. Koiria on paljon, ja ne kulkevat rauhallisena omistajiensa kannoilla, tutkailevat maailmaa, mutteivät lähde kauas, saati ole kiinnostuneita toisista koirista. Kun omistaja pysähtyy juttelemaan tutulleen kadulla, koira lysähtää jalkoihin, ohikulkijoista piittaamatta. Ja merkittävin muuttuva tekijä näissä kolmessa esimerkissä oli hihna. Onko niin, että kun meillä on käytössämme hihna, unohdamme kokonaan koiran kouluttamisen,ja keskitymme sen sijaan estämään koiraa mekaanisesti hihnan avulla? Ja tunnetusti - vastustus lisää virettä.

Hiljainen viikko

Tällä viikolla on tosi huonosti ehditty mitään tekemään. Maanantaina käytiin kentällä tottelemassa hiukan, mutta siinäpä se oikeastaan. Molempien kanssa tehtiin seuraamista. Liinalle olen tehnyt käännösharjoituksia; ne on edistynyt ihan kivasti, ja Liinan vire työtä tehdessä on pysynyt mukavana. Sulolle jotain pientä hömpöttelyä; paketin olen siltä jo ottanut pois, mutta vielä alkuviikosta jalassa oli vielä pientä turvotusta.

Liinan juoksut on edennyt tärpeille, ja se antaisi nyt suurinpiirtein kaikelle mikä liikkuu. Eilen passitettiin Sulo jo viikonlopun viettoon vanhempieni mukaan juurikin tästä syystä, tosin Liina seuraa Suloa myös perästä, sillä viikonloppuna on allekirjoittaneella tiedossa kisatyötä sekä kaverin häät. Voi olla vanhemmilleni mielenkiintoinen viikonloppu tulossa, kun toiset tahtoo pitää hauskaa. Liinan kanssa mentiin sitten kaksin mustikkametsässä, mutta eihän siellä pitkään kahdestaan tarvinnut olla, kun saatiin seuraksi naapurin vanha sekarotuinen uros. Se ei enää juuri kuule eikä näe mitään, liikkuukin jo kovin vaivalloisesti, mutta hajuaisti sillä pelaa yhä loistavasti. Liina oli aluksi ajamassa sitä pois, mutta minkäs antavainen narttu luonnolleen mahtaa, se häntä tahtoisi kääntyä alta pois ihan noin niin kuin väkisellään. Että kerää siinä sitten mustikoita.

Tein mettälenkillä Liinalle keppiä heittäessäni havainnon, että Liina ei osaa edetä suoraan. Jos se ei "tiedä", että keppi tai käpy tai mikä tahansa etsittävä on suoraan edessä, se ei sitä sieltä osaa etsiä, vaikka olevinani olenkin yrittänyt tehdä sille kädellä lähettämistä suoraan eteen, josta aina etsittävä kohde löytyy. Tämä pitää ottaa treeniin. Vissiinkin lääkkeenä vaan pikkuhiljaa kasvattaa matkaa.

Tulipa muuten mieleen tässä näitä jälkihommia mielessäni pyöriteltyäni, että miten siihen takajäljen nostamiseen puuttuisi. Sulo kun saattaa nostaa oikean jäljen, tai sitten ei. En minä koiran kykyjä epäile, varmasti se oppii erottamaan jäljen kulkusuunnan. Tähän pitäisi vain olla riittävä motivaatio. Onko siitäkään apua enää alkuvaiheen jälkeen, että kävelee alotuksia paljon vinoon - sehän ei suoranaisesti auta koiraa määrittämään jäljen kulkusuuntaa, kun se vain nappaa suunnan, joka tulee luontevammin? Mietin sitten semmosta pelastusjälki-tyyppistä harjoitusta. Mies kävelemään jälkeä, ja piiloon kiven taakse. Koira janalle ja jäljestämään. Silloin olisi ainakin seuraus jäljen nostolla..? Tuuli pitäisi ainakin katsoa tuommosessa harjoituksessa. Tai toimisikohan vaikka pallo jäljellä? En tiedä, miten taitava Sulo on siinä jäljen suunnan erottelussa, mutta yhtä kaikki se varmasti pystyy siihen, jos vain keskittyy, ja voi sen oppia. Motivaatio pitäisi kuitenkin olla siinä suunnan määrittelyssä suurempi kuin itse jäljen ajossa; Sulolle kun ei ole niin hirveän paljon väliä sillä, mitä jälkeä se jäljestää, onpahan nyt jälki :)

Vähän on fiilis nyt sellainen, että BH-koetta ei Liinan kanssa tänä syksynä kuitenkaan yritetä, ellei ihan ihmeitä tapahdu. Tahdon kuitenkin mennä sinne sillä fiiliksellä, että voin luottaa koiraan ja sen yrittämiseen 110-prosenttisesti. Tällä treenitahdilla (mikä on vähän) ei tuollasta tunnetilaa ehkä tulla saavuttamaan ihan lyhyellä tähtäimellä... Nyt vain yhä tehdään sitä viretilaa kentälle, tekniikkaakin pitäisi ruveta opiskelemaan lähinnä noiden jäävien osalta vähän paremmaksi, ja katsoa sitten jossain vaiheessa, miten liikkeet ketjuttuisi, ja onko sillä vireellä ollenkaan kestoa. Nyt jos aletaan tekniikkaa vaan hiomaan, niin vaarana on, että viretila lässähtää ja saadaan ehkä teknisesti oikeanlaisia suorituksia, mutta senhän tietää, mitä tapahtuu, jos suoritukset on treeneissä vähän puolivillaisia - kisoissa ne ei kestä sitten sitäkään vähää. Sulon kanssa ainakin luulen käyneen juuri niin, että kun yrittää hirveällä tahdilla ennen kokeita saada liikkeet teknisesti kuntoon, niin siihen treenaamiseen tulee kyllääntyminen, mikä sitten näkyy virheiden kertautumisena koetilanteessa. Eli täydellisyyden tavoittelu jatkukoon - sitten joskus, kun ehtisi jotain tekemäänkin, eikä vain puhumaan siitä.

Jäljellä jälleen

Tallasin toissapäivänä molemmille koirille noin tunnin vanhat jäljet tuohon lähimetsiin.

Sulo: jana noin 30 metriä, pituutta noin 500 askelta, kuusi keppiä, kulmia ja kaarroksia. Jana oli vaikea, ja otti takajäljen. Pitää malttaa tehdä lyhyempiä janoja vielä, paljon vain rutiinia tähän. Muutoin jäljestäminen oli oikein hyvää. Sulo eteni rauhallisesti nenä maassa ja selvitti kulmat hyvin. Ensimmäinen keppi taisi olla sen verran lähellä janaa, että siitä mentiin ohi (sen siitä saa, kun itekseen tekee vähän umpinaisempaan maastoon, jossa ei vain kertakaikkiaan näe merkkejään), ja kolmannen tai neljännen ohi se meni, vaikka olikin aika hyvin jäljen päällä sen kohdalla. Olin hieronut käsiäni keppeihin ihan kunnolla, ja ne nousikin oikein kivasti tuota yhtä lukuun ottamatta. Tyytyväinen sain olla Suloon, vaikka toki treenattavaa jäikin.

Liinalle tein 15-metrisen janan ja 300 askeleen jäljen kuudella kepillä, kulma ja kaarrosta oli myös. Jana oli ehken vähän liian pitkä, Liina eteni kyllä muttei suoraan, eikä tainnut olla ihan jäljen päällä alussa - näytti kyllä jäljestävän, mutta mitä lie hajuvanaa seurannut. Sai kuitenkin oikeasta kiinni, ja jäljesti kyllä kivasti, mutta kepit ei noussut, ei sitten millään. Ekat noteerasi, pyysin maahan, meni maahan, mutta olisi ollut heti nousemassa ylös sieltä. Viimesille ei olisi tahtonut mennä maahan sitten millään. Eipä meidän auta vissiinkään muu kuin vain harjoitella lisää noita maahanmenoja kepeille; tällä haavaa ne näytti siltä, että ovat Liinalle pakkopullaa, jotka hidastavat todellista tarkoitusta, eli sitä jäljen ajoa.

Meillä on ollut käymässä muutamia kavereiden koiria, ja ihan kivasti on mennyt. Mitä nyt tänään Liina hermostui erääseen urospuoliseen pystykorvaan, joka olisi kovasti tahtonut Liinan kanssa leikkiä. Aikansa se kyllä katseli sitä, mutta kun hermo menee niin se menee... Ei tainnut kaveriin kuitenkaan reikiä tulla, mutta Liina pääsi tai joutui joka tapauksessa tarhaan jäähylle. Leevi-kultsun kanssa Liinalla ja Sulolla kaikki meni muuten hyvin, mutta lenkillä Leevi katsoi leikin tuoksinassa asiakseen hypätä Sulon selkään, mistä Sulo raivostui aivan silmittömästi. Taaskaan ei reikiä onneksi bongattu toisessa osapuolessa. One ne ihanan sosiaalisia noi meidän koirat... Toisaalta, olen iloinen kaikista tuokioista perheen ulkopuolisten koirien kanssa, jotka menee ongelmitta. Kun ei oleta liikoja, voi joskus yllättyä positiivisesti :)

Tänään aamulenkillä tein muuten eläinmaailman bongauksia oikein urakalla. Jänis, myyrä, orava ja kyy. Näistä luullakseni Sulo ja Liina bongasivat ainoastaan oravan. Kyy luikersi tieltä pusikkoon minun edestäni koirien viilettäessä jo kaukana edellä... Sydän hyppäsi kurkkuun, vaikka tokikin kyy kuuluu Suomen luontoon siinä missä nuo kaikki muutkin. Ennen koirien omistamista en kyitä niinkään ole osannut pelätäkään, mutta koirien kanssa ajatus kyynpuremasta koiralla keskellä metsää on aika karmaiseva.

Janoja, keppi-ilmaisuja ja esineruudun tynkää

Vihdoinkin pääsin tekemään treeniä koirien kanssa. Sulon kanssa oltiin jäljellä ties milloin viimeksi, oli siis varsin korkea aika. Liina teki ekassa setissään esineruututreenin ja tokassa janoja neljä kappaletta. Sulon kanssa hiottiin keppi-ilmaisuja yhteensä 7 lyhyellä jäljellä toteutettuna kahdessa setissä.

Liinan esineruututreeni oli käytännössä pelkkää hetsausta esineeseen; pistin sen valjaisiin ja sidoin puuhun kiinni, härnäsin esineen (narupallo ja hanska) kanssa, etenin kymmenen ja parikymmentä metriä, heitin pois, juoksin takasin ja lähetin Liinan etsimään. Liina ei hetsaantunut samalla tavalla kuin aiemmin tällä viikolla leirin treeneissä, mutta eteni kuitenkin laukalla, etsi ja toi, mutta palautti ravilla. Kun se on oikeassa mielentilassa, se kyllä palauttaakin laukalla. Palkkasin ekan leikkimällä esineellä, myös tokalla esineellä leikin, ja vaihdoin sitten ruokaan. Esinetreeni oli siinä, Liina oli vähän väsyneen oloinen, niin ei olisi ollut järkeä ottaa enempää.

Tokassa setissä tehtiin janoja. Kaksi vasempaan, kaksi oikeaan, vuorotellen. Etäisyydet muutamasta metristä kymmeneen. Nämä meni hyvin! Liinalla on selkeä käsitys siitä, mitä se on lähdössä tekemään, ja se etenee yllättävän hyvin suoraan. Ensimmäisellä vähän hitaasti, loput meni jo vauhdikkaammin. Kävelin ekat janat viistoon lähetyskohtaan nähden siten, että oikea suunta oli helppo napata. Liina tarkasti takajälkeä, mutta sillä ei ollut vaikeuksia valita oikeaa suuntaa oma-aloitteisesti. Jonkun kymmenen-parinkymmenen metrin päähän jätin kepin. Ensimmäisen Liina skippasi (kutsuin takas), loput se ilmaisi. Ilmaisuja meidän pitää vielä vahvistaa, mutta eritoten niille vieraille kepeille.

Sulon treenin tarkoituksena oli vahvistaa keppi-ilmaisua. Jäljet oli lyhyitä, ja niissä oli keppi parinkymmenen askeleen kohdalla. Ekassa setissä (kolme jälkeä) Sulo nosti kepin ainoastaan toiselta jäljeltä. Ekalla ja vikalla jäljellä se jäljesti kepin kohdalla sivussa, eikä noteerannut keppiä. Sama meininkin jattui tokalla setillä kaikilla kolmella jäljellä. Totesin, että ainakaan se, että itse jätän kepit huomiotta, ei ole toimiva strategia; Sulolle riittää palkkioksi jäljestämisestä se, että se saa jäljestää, ja pääsee jäljelle uudestaan. Vikalla toistolla nostin kepin, pysäytin Sulon, ja näytin kepin Sulolle, härnäsin sitä vähän "tällainen täältä löytyi, mutta et sinä tätä saa". Koska keppejä oli noussut kuudelta jäljeltä vain yksi, mun oli pakko tehdä korjaussarja. Tein lyhyen jäljen kahdella kepillä. Nyt Sulo oli motivoitunut nostamaan keppejä, ja teki töitä löytääkseen molemmat. Totta puhuen ekoilla näytti siltä, että Sulo jäljesti sivussa keppien kohdalla, jotta se välttyisi nostamasta kepit... Josko se kokisi, että keppi keskeyttää sen jäljestämisen? Samalla strategialla jatkamme huomenna, eli minä noteeraan kepit, jos Sulo ei, ja teen selväksi, että se huomaa, mitä se jätti matkalle. Katsotaan, vaikuttaako se lopputulemaan.

Muutoin päivät on vierähtäneet taloa saattaessa asumiskuntoon. Liinan kanssa oltiin Terhin apuna heinätöissä kahtena päivänä. Emäntä sai rusketusraitansa, ja Liina kosketuksen tähän kulttuurimaisemanhoitomuotoon, jonka tuloksena naapurin hepat saivat ruokaa talveksi ja me jälkipellot ;) Jätettiin Liina ja Laku kaksin taloon sisään siksi aikaa, kun käytiin naapurissa kaffeet juomassa, ja kun tultiin takas, tuli Liina meitä pihassa vastaan. Ovi oli pönkätty kiinni, eikä pönkkä ollut mihinkään siitä kadonnut, joten vaihtoehdoksi jäi, että Liina oli hypännyt avonaisesta ikkunasta kahden metrin korkeudelta alas. Ajatus hieman kylmäsi, mutta ei näyttänyt ontuvan...

Kromi ja Tahvo on tullut meille taas. Kromi on siis miehenpuolikkaan koira, joka on viime vuodet ilahduttanut äitinsä iltoja, 10-vuotias pitbull-mummokoira. Kromi on oikea rakkauspakkaus, mutta raasu pelkää ukkosta, joka taas tänään näillä seuduin riehui. Se seurasi mun kannoilla koko päivän ja läähätti. Yritin saada sen jäämään sisälle ja nukkumaan sohvalla, mutta pian se oli taas selkäni takana seisomassa ja läähättämässä. Tahvo taas on muutaman vuoden vanha kissa, joka päätyi miehelle muutaman mutkan kautta jokunen vuosi sitten. Nimestään huolimatta Tahvo on tyttö. Tahvo on ollut viime kuukaudet remonttia väistämässä niin ikään anoppilassa, mikä ei sille niin huono juttu olekaan ollut, sillä Tahvo-parka pelkää Liinaa, joka taas on toivottoman kiinnostunut Tahvosta. Stressiään tuo kissa kun ilmentää kuseksimalla ei-toivottuihin paikkoihin... Olen jokusen kerran ollut hermoromahduksen partaalla siivotessani sen jälkiä kerta toisensa jälkeen. Veljelläni on kissa, joka on luonteeltaan rohkeampi kuin meidän Tahvo, ja ne tulevat Liinan kanssa oikein hyvin juttuun, jopa pientä leikintynkää on niiden välillä ollut havaittavissa. Juju on siinä, että se ei lähde Liinaa vauhdilla karkuun, jolloin Liina vain kiinnostuneena seurailee sitä, mutta kunnioittaa sen etäännyttämiseleitä. Tällä hetkellä ei näytä olevan toivoakaan siitä, että saisi toisaalta Tahvon olemaan juoksematta Liinaa karkuun, ja Liinan toisaalta olemaan lähtemättä Tahvon perään sen pyrähtäessä nenänsä edestä pakoon. Meillä Tahvo majaileekin pääasiassa saunassa, ja uskaltautuu ulkopuolelle vain harvakseltaan. Onneksi Tahvolla on toinenkin koti, jossa sen elämä lienee asteen verran leppoisampaa kuin meillä.

Hakiessani Kromin ja Tahvon matkaan Liina ja Sulo oli autossa, ja vissiinkin viime näkemisestä oli tarpeeksi pitkään aikaa, kun Liina katsoi tarpeelliseksi puolustaa autoa Kromilta. Ei se rähinää kummempaa esittänyt, ja kun avasin takakontin (olin pikkuisella porrasperä-rellulla liikenteessä, hankala auto tuollaista eläinlaumaa kuljettaessa) pakatakseni tavaroita sinne, Liinan piti hypätä takakonttiin puolustamaan sitä Kromilta. Kyllä Liina siitä sitten asettui, ja saatiin koko lauma onnellisesti kyytiin. Hyvällä ruokahalulla varustetun Kromin läsnäolo on siinä mielessä hyväksi täällä, että Liinakin syö nyt paremmin, se alkoi olla jo vähän luuta ja nahkaa. Lehtimäellä ruoka ei maistunut hirmu hyvin. Ensinnäkään se ei syönyt, jos vain päästin sen suoraan autosta kupille - mun piti teettää Liinalla ensin tottiksia, ennen kuin se söi. Ruoan pitää olla joko ansaittua tai varastettua...

Mittään olla tehty

Remontti ja loppurutistus töissä ennen lomalle pääsyä ovat vieneet tässä viime viikon-parin sisällä niin paljon aikaa ja voimavaroja, että koirien kanssa on treenit jäänyt hyvin vähälle. Lenkkeilty ollaan, ja kun vihdoin ollaan päästy kotiin takas, on koirat saanut taas ulkoilla sydämensä kyllyydestä, uida ja juosta. Liina nauttii juoksemisesta, ja kun lähistöllä on noita hiekkakuoppia, se yllyttää Sulon aina hirveään ralliin siellä. Pitkällä suoralla Sulo saa Liinan kiinni, mutta kun Liina harhauttaa, jää Sulo yleensä jälkeen. Sulon leipälaji on uiminen, se hyppää veteen laiturilta isolla loikalla. Virvelöinti on molempien mielestä hauskaa, virvelöijän mielestä ehkä vähän liiankin hauskaa.

Parit tottissessiot tässä on takana, Liinan kanssa ollaan työstetty seuraamista ja vähän jääviä. Seuraamisessa tehtiin sitä, että tein pitkää pätkää, ja naksutin jokaisesta hyvästä asennosta - tavoitteena tässä harjoituksessa olisi, että Liina pitäisi paikan palkkaa syödessäänkin, ja että palkan ja uuden käytöksen välinen aika jäisi mahdollisimman lyhyeksi. Hannan treeneissä eilen tehtiin samaa henkilöryhmän kanssa. Oikealle käännöksissä Liina tuppaa jäämään jälkeen. Mutta korkea vahvistetiheys teki kyllä hyvää seuraamiselle, Liina alkoi nopeammin ja nopeammin hakemaan oikeaa paikkaa palkankin jälkeen. Jäävistä seisahtumista, vähän on ollut hakusassa. Maahanmenossa se jättää kyynäriä pikkaisen irti, johtunee viime aikoina käytössä olleesta lelupalkasta. Osaa se oikeinkin mennä maahan.

Sulon kanssa ollaan tehty niinikään seuraamista, henkilöryhmää ja suoraa, josta henkilöryhmään. Tauon jälkeen Sulolla on taas vire ja motivaatio kohdillaan; se tekee oikein kivalla sykkeellä. Eteenmenoja ollaan myös muistuteltu, niitä lelulle. Maahanmenot ollut nihkeitä, mutta pitänee vaan vahvistella niitä erikseen kaikissa mahdollisissa paikoissa, erilaisilta etäisyyksiltä.

Loman toinen päivä on allekirjoittaneella menossa, eiköhän tämä touhu tästä pikkuhiljaa ala aktivoitua. Lehtimäen leirikin on tulossa, ja sekös vasta jännittää, kun Liinan kanssa tekeminen on välillä niin tuuristaan kiinni, tai lähinnä Liinan mielenkiinto siihen tekemiseen... Ehkä me tarvitaan sitä rutiinia vaan lisää. Parhaimmillaanhan se on aivan ihana, pahimmillaan - kuten eilen Hannan treeneissä - taas vähän hidas ja häiriöaltis. Keli oli toki kuuma, mikä voi vaikuttaa. Mun pitäisi löytää keino Liinan vireen nostamiseen silloin, kun se ei itsestään tunnu sieltä nousevan. Tätä kirjoittaessa tuli mieleen, että voisin tietysti yrittää sitä, että naksuttelisin sille näissä tilanteissa jotain yksinkertaisia käytöksiä, sillä naksuttelujuttuja Liina rakastaa ja syttyy niistä. Mistä tulikin mieleen, että mitään uutta ja hauskaa ei olla sheippailtu taas pitkää aikaan. Ehkäpä tänään...

Kesä! ja tilannekatsaus

Viikonlopulle suunniteltu peltojälkikurssi peruuntui, joten viikonloppu kuluikin sitten kotona puuhastellessa. Oi, jos kohta päästäisiin jo muuttamaan takaisin! Kesäkin tuntuu ihan erilaiselta, kun voi koko päivän toimittaa pihalla. Talviturkistakin pääsin eroon. Piha se on täällä väliaikaiskodissammekin, mutta kovin se tuntuu pieneltä, ja naapureita joka nurkalla. Suunnittelin kyllä jäljentekoa kurssia paikkaamaan, mutta se nyt jäi. Nämä remppahommat mitä pikemmin kun saa pakettiin, sitä pikemmin päästään taas kotiin asustelemaan. Toisaalta pieni tauko tekee välillä hyvää, minulle ainakin; se kasvattaa omaa motivaatiota tekemiseen.

Koirat kyllä nauttii olostaan kotona. Ne on molemmat varsinaisia kaivureita, kun on pihaa myllätty useammasta kohdin. Sulo tykkäisi tulla aina samalle kuopalle ja haukkua lapiolle; Liinalla puolestaan on omat kuviot. Se on kaivanut kaksi massiivista kuoppaa ihan oma-aloitteisesti, toisen ulkovessan viereen, toisen pihan reunalle kuusen alle. Ja naama tietysti ihan pihkassa. Koirille suurinta hupia on, kun puolisko kaivaa esiin virvelin ja yrittää pyytää kalaa. Yritykseksi se on nyt jäänyt, en tiedä miten hyvin kalat kuulee veden alle kaksi huutavaa koiraa. Liina aamulla jo kävi pyytämässä virvelisessiota: se juoksi laiturille, sitten takaisin meidän saunamökkiin katettuun aamupalapöytään, sieltä saunan ovelle (jossa virveliä säilytetään) ja taas laiturille. Ja hirveä vinkuminen päällä. Pitihän Liinan huvinsa saada.

Liina on taas paastonnut. Sille ei oikein luutkaan kelpaa, ei ainakaan pakastimesta otettuina. Sitten, kun ne on ensin muhinut maan sisällä päivän, pari, syömistä voi harkita. Sama juttu kupista tarjoiltujen eväiden suhteen. Yhtenä iltana tässä Sulo kävi vinkumassa mulle, kun tietokoneella jotain näpräsin. Sanoin Sulolle "näytä mikä on", ja se vei mut Liinan kupille, jossa oli eväät koskemattomina. Sulo tietää, että Liinan ruoka ei ole Sulon ruokaa, mutta nälkäinen possu mietti, saisiko se kuitenkin syödä Liinan eväät, kun ne ei sille maistu. Nauratti, annoin Sulolle jälkiruoaksi sellaisen hammastikun - ansaitsihan se sen, kun noin nätisti kävi pyytämässä. Tämän jälkeen Liina kävi muuten tyhjentämässä kuppinsa.

Koska ei olla mitään järkevää tehty, päivitetään nyt treenien ja tavoitteiden suhteen tilanne, kuten otsikossa luvattua.

Liina aloittaa:

Liinan kanssa tavoitellaan BH-koetta ehkä syksyksi, mutta ei suhtauduta tähän tavoitteeseen liian vakavasti. Jos kaikki menee suunnitellusti, ensi vuonna voitaisiin oikeita jälkikokeita katsoa.
Liikkeistä:
- seuraaminen: vireen kanssa on vielä tekemistä. Seuraa nätisti ehkä sen kymmenen askelta. Takamuksenkäyttöä vielä harjoitellaan. Henkilöryhmää ei olla hirveästi harjoiteltu.
- luoksetulo: pitkästä matkasta eteentuloasennossa on vähän sanomista, vauhti on ollut kiva. Malttaa yleensä odottaa. Luoksetuloasennosta perusasentoon siirtymisessä treenattavaa.
- jäävät: vaiheessa. Maahanmeno ehkä vahvin. Menee edestä, seuraamisesta ei vielä oikein.
- paikkamakuu: tarvitsee vielä paljon vahvistusta sekä keston että häiriön suhteen.
- hyppyjä ollaan aloiteltu.
- eteenmenoa esineelle tehty, mutta hyvinhyvin alussa ollaan vielä.

Sulo:
Sulolla tähtäimenä JK1 syksyllä, katsotaan miten tottisten kanssa käy kesän aikana. TK2... no, saapi nähdä. Jos vielä tämän vuoden aikana kokeissa käydään, niin hyvä on.

- seuraaminen: sitä pitkää pätkää ketjutettuna henkilöryhmään pitäisi harjoitella.
- jäävät: istuminen ehkä epävarmin.
- eteenmenoa pitää vahvistella. Ketjutreeniä pitäis ruveta tekemään, eteenmenon loppupalkalla.
- noutoa pitää vahvistaa. Tunnetta mukaan.
- a-este on ainakin mieluinen. Takaisinhyppy ei ole valmis.
- hyppynouto ihan ok mallilla.

Tokosta erityistreeniä vaatii kaukot.

Kauniista hihnakäytöksestä

Turid Rugaasin kirjassa Kiskomatta paras esitetään menetelmä kauniin hihnakäytöksen opettamiseksi. Menetelmä on yksinkertainen, se perustuu kaikkien tuntemaan "pysähdy, kun koira vetää" -taktiikkaan. Koiraa lisäksi palkitaan kauniiksi kulkemisesta. Koiraa ei kuitenkaan varsinaisesti opeteta pitämään katsekontaktia hihnassa kävellessä. Lisäksi hihnan kiristyttyä - tai jo siinä vaiheessa, kun se näyttää kiristyvän - ohjaajan tulisi vaihtaa kulkusuuntaa, ja palkita koira, kun se tulee mukaan. Tämä on siis vähän niin kuin kontaktikävelyä ilman kontaktia. Koiralle annetaan äänimerkki vihjeeksi tulla kauniisti kävelemään vierelle; sitä voi käyttää hihnan kiristyttyä tai jo siinä vaiheessa, kun se näyttää kiristyvän. Liian pitkään ei saa odottaa paikallaan hihnan kiristyessä, vaan max kahden sekunnin jälkeen annetaan äänimerkki ja vaihdetaan suuntaan. Koiran ei ole tarkoitus tulla esim. perusasentoon, vaan vain lähelle kulkemaan. Jos koiralla on taipumusta ryntäilyyn palkan jälkeen, sitä voi myös vain kehua sanallisesti, ja sitten palkita ruoalla. Rugaas korostaa oikean mielentilan merkitystä oppimisessa; stressaantunut tai kiihtynyt koira ei opi, eikä sille kannata yrittää opettaa mitään - ainakaan rauhallista hihnakäytöstä. Hihnassa kävelemistä opetettaessa, kuten mitä tahansa muutakin, koiran ei voi olettaa jaksavan keskittyä työskentelyyn kovin pitkiä aikoja kerrallaan. Tällöin voi olla hyvä idea ottaa esim. valjaat mukaan lenkille, ja antaa koiran vetää valjaat päällä, silloin, kun kauniisti kulkemista ei erityisesti harjoitella.

Kauniin hihnakäytöksen opettamiseksi on lukuisia tapoja, Rugaasin esittelemä on yksi, ei ainoa, mutta nähdäkseni hyvä sellainen. Uutta tässä menetelmässä suhteessa siihen, mitä olen itse omilleni opettanut, on katsekontaktin merkitys. Sitähän olen vahvistellut, ja tehnyt nimenomaan kontaktikävelyä. Rugaasin menetelmän pointtina on kuitenkin nimenomaan opettaa arkisille kävelylenkeille sopiva käyttäytymismalli, ja katsekontaktista palkitseminen tavallaan vesittää sen, sillä katsekontaktista mennään aika nopsaan tottelevaisuuden puolelle, ja sehän ei ole tarkoituksena tässä.

Meillä Sulo on ollut kova kiskomaan, ja se tekee sitä ajoittain yhäkin. Liina taas kävelee hihnassa huomattavasti paremmin, vaikka se on hihnassa kävelyä harrastanut nyt reilun vuoden ikäisenä murto-osan siitä, mitä Sulo samanikäisenä. Syitä voi spekuloida; Liinan kanssa remmilenkeillä on ollut ehkä jo joku ajatuskin siitä, miltä homman pitäisi näyttää ja tuntua, Sulon kanssa on haparoiden yrityksen ja erehdyksen kautta menty eteenpäin. Toisaalta Sulo on perusluonteeltaan tavallaan kiihkeä ja toisaalta itsepäinen; Liina paljon taipuisampi ja ylipäänsä kuulolla paremmin kuin Sulo. Ymmärrän nyt ehkä, miksi jotkut saksanpaimenkoiraharrastajat ovat ihmetelleet uusien valkkarinomistajien epätoivoa niinkin yksinkertaiselta tuntuvan asian, kuin hihnassa kulkemisen opettamisessa. Kun asiassa ei pitäisi olla muuta kuin tiukasti kieltää vetämisen, niin pitäisihän sen asettua, näin tylysti karrikoiden. Näiden kahden kokemuksella sanoisin, että Sulo jokseenkin kovapäisenä uroksena piut paut välittää siitä, mitä minulla on sen kiskomiseen sanottavana, välillä se välittää yhtä paljon tarjoamistani palkkioistani versus ympäristön vahvisteet (jälkimmäiset siis usein voittavat), kun taas Liina perusluonteeltaan paljon nöyrempänä ja miellyttämisenhaluisempana (huono termi mutta tavallaan kuvaava tässä yhteydessä) uskoo jo kerrasta, ja kun vahviste vielä toimii (narttuja ei ehkä ympäristön vahvisteet keskimäärin kiinnosta yhtä paljon kuin uroksia), niin ihmekös tuo jos opettaminen on ollut helpompaa.

Ylipäänsä taajamassa asuvan uroksen ei mielestäni tarvitsisi saada vetää kitusiinsa niin paljon hajuja, kuin se ikinä vain haluaa. Tällainen vapaus provosoi kiskomista (voimakkaat vahvisteet) ja pienentää ohjaajan roolia, jonka tulisi pystyä kontrolloimaan vahvisteita (ympäristön vahvisteitakin voi käyttää palkkioina, tosin tällöin kannattaa käyttää jotain tiettyä samaa käytöstä, jota haluaa vahvistaa, esim. perusasentoa tai katsekontaktin ottamista. Aiheesta on tosin useita näkemyksiä - vahvistaako ympäristön vahvisteiden käyttäminen niille pyrkimistä, vai niitä asioita, joita vaaditaan ennen esim. hajulle pääsemistä?). Toisaalta fyysisestikin jatkuva juoksuhajujen tutkiminen ei tee kehittyvälle nuorelle urokselle hyvää, näin luulen. Meillähän Sulo kastroitiin eturauhasvaivojen vuoksi talvella 2010, ja Sulo jos joku oli pallillisena erittäin viriili ja maskuliininen uros, ja hyvin kiinnostunut hajuista. Lisäksi sen haistelumahdollisuuksia ei oltu sanottavasti rajoitettu, sillä pitäähän koiran saada olla koira... Sulo asui siis elämänsä ensimmäiset vuodet taajamassa, jossa liikkui paljon koiria. Viriili ja maskuliininen Sulo on yhäkin, mutta pahin terä sen urosmaisuudesta on - onneksi - kastroinnin myötä taittunut, ja ennen kaikkea Sulo ei ole enää kipeä. Epäilykseni on, että eturauhasvaivojen syntymistä on jatkuva hajutulva provosoinut; vaikka on toki mahdollista, että vaivat olisivat tulleet joka tapauksessa, mutta jo koulutuksellisesti toimisin uroksen kanssa taajamassa tällä tiedolla toisin.

Tottisseminaarissa

Liinan kanssa oltiin viime lauantaina KS-bernien järjestämässä tottisseminaarissa Längelmäen Kana-Areenalla. Kouluttajana oli Markus Kuusela. Seminaari oli hyvä ja antoisa, ja kouluttajan ajatukset allekirjoitettavissa. Meidän osalta viesti oli yksinkertainen: lisää aktiivisuutta. Tekniikkaa on, mutta se tunnepuoli… Ohjaajan pitäisi uskaltaa heittäytyä ja saada näin koira mukaan, pelata ja leikkiä niillä leluilla ja sellaisilla tavoilla, joista koira innostuu ja aidosti pitää. Vuorollamme emme paljoakaan tehneet, seuraamista vähän ja noutoa, mikä riitti tekemään selväksi meidän tekemisen suurimman puutteen, sen iloisuuden ja vietikkyyden poissaolon. Vähän luuseriolo, että on onnistunut mokaamaan noinkin olennaisessa asiassa kuin hyvän tunnetilan luomisessa tekemiseen. Tämä näkyy esim. seuraamisessa; Liina tulee hyvin mukana imuuttamalla, mutta kun tähän lisää käskyn, Liina kyllä yhä tekee, mutta ikään kuin latistuu. Vihjesana ei ole sille mahdollisuus palkkaan, vaan käsky ja velvollisuus. Tämä olisi nyt saatava muutettua, minkä takia mun pitäisi malttaa jättää totinen tottis toisille ainakin vähäksi aikaa, ja rakentaa vaan sitä tunnetilaa yhteiseen tekemiseen. Että se ei olisi suorittamista kummallekaan, vaan yhteinen, hauska ja palkitseva leikki, jossa myös mun pitäisi olla mukana sata lasissa. Aktiivisuudesta hyvin sanottua oli se, että aktiivisuus ei tule tyhjästä; ensin ohjaaja aktivoi koiraa, ja pikkuhiljaa – tunneoppimisen kautta – koira pyrkii itse aktivoimaan ohjaajaa. Tähänhän ajattelen naksutinkoulutuksenkin perustuvan, eläimen aktiivisuuteen kouluttajaa, tai ehkä paremminkin tehtävää kohti. Missäköhän välissä olen onnistunut tekemään tästäkin vain hallintaa?

Käytännössä olen ajatellut, ja tehnytkin jo niin, että tosiaan ei tositottiksia ennen kuin pystyn oikeasti palkkaustavoilla ja omalla toiminnallani pääsemään paremmin käsiksi tuohon tunnetilapuoleen. Kyllä sinne pääsee, ja on siellä Liinassakin tavaraa mitä muokata, siitä ei homma tosiaankaan uskoakseni jää kiinni, kyllä se on ihan kokonaan ohjaajan käsissä tämän aktiivisuuden kehittyminen. Sen sijaan me naksutellaan kaikkea enemmän ja vähemmän turhaa, uusia juttuja, joita ei tarvitse niin kauhean vakavasti ottaa. Liina syttyy näistä sheippaustreeneistä, siitä oikein näkee miten se pinnistelee miettiessään miten sen palkan oikein saisi. Ei se silloin ota häiriötä eikä lähde huitelemaan omiaan. Toisekseen me sitten leikitään. Tennispallot on Liinalle rakkaita, joten leikitään ainakin niillä, oli meillä tuossa taannoin oikein hauskat keppileikit; heittelin Liinalle keppiä ja piilotin sitä välillä lumihankeen, ja toinen oli ihan tohkeissaan. Ja sitten siitä toki taisteltiinkin. Useimmiten Liina voitti ;) Tuon oman roolin aktiivisuuden synnyttämisessä näin oikein selkeästi tuossa keppileikissä: Liina tuo kepin, ja jää sen kanssa ihmettelemään, että mitäs sitten. Se vaikuttaa siltä, ettei sitä oikeastaan enää kiinnosta sen kepin kanssa leikkiminen. Mutta annas olla kun itse tartun keppiin, silloin Liina alkaa jahdata sitä hurjasti ja puree mua käsiin yrittäessään niin kovasti saada sitä itselleen. Liinalla ei ole vielä sitä ajatusmallia, että se voisi mulle aktiivisesti tarjota sitä leikkiä, vaikka toki se usein kotona tulee tiputtelemaan leluja jalkoihin, milloin sitten leikitäänkin niillä. Josko se tästä. Kun saan Liinan hyvin mukaan leikkiin, alan ottamaan yksinkertaisia liikkeitä leikin lomaan, nyt ollaan tehty istumisia. Liina on kokenut vissiin jotenkin niin, että se käsky lopettaa leikin ja kaiken hauskan. Onneksi on kuitenkin tennispallot, jotka on hauskoja istumisen jälkeenkin. Kun pystyn yksinkertaisessa leikki-istu-leikki-treenissä ylläpitämään hyvää virettä ja mielentilaa, otan pikkuhiljaa perusasentoja mukaan tähän. Vielä ei ole kuitenkaan niiden aika, nyt vain malttia…

Pari päivää oltiinkin ihan keskenämme Liinuskan kanssa, kun Sulo jäi vanhemmilleni maalle (osasyynä tähän Liinan tärppipäivät, jotka saa tämän kaksikon harrastamaan erinäisiä likaisia touhuja huolimatta Sulon pallittomuudesta). Selkeästi tämä teki hyvää Liinalle, ja myös mun luottamukselle sitä kohtaan. Nyt kun meidän evakkoasumus on ihan täällä ihmisten ilmoilla, koiria ei voi päästää ovesta pihalle miten huvittaa, ja niiden perään pitää vähän katsoakin. Kuitenkin kun tein tuossa lumitöitä (mistä puheenollen, eikö se kevät voisi jo tulla sieltä???) ja Liina oli vapaana pihassa, ohi meni muutamat koirat, mutta ei Liina perään lähtenyt, katsoi kyllä kiinnostuneena ja halusi mennä tarkistamaan jäljet niiden mentyä, mutta pysyi mun lähellä. Sitä voi myös kuljettaa aika hyvin ilman hihnaakin tuossa kävelyteillä, se pysyy kivasti lähellä ilman sen suurempia houkutteluja. Tosin lenkillä sillä yhä esiintyy välillä korvattomuutta luoksetuloissa; jos vastaan tulee toisia koiria tai hevosia, kuten kotona Laukaassa, se ei ryntää niiden luokse välttämättä mutta jää tuijottamaan eikä reagoi ensimmäiseen eikä toiseenkaan luoksetulokutsuun. Äänen korottaminen auttaa, mutta eihän sitä viitsisi aina huudella kurkkuaan käheäksi tota yhtä tyyppiä. Eli meille vaan lisää luoksetulotreenejä, yhä vaan…

Sunnuntai-iltana kävin vielä Doggietreeneissä. Tällä kertaa oltiin kaksin Essin kanssa. Oli kivat treenit, etenkin, kun ohjaaja oli antanut itselleen luvan olla ottamatta painetta mistään. Naksuttelin Liinalle takajalkojen liikutusta, kun etujalat oli puupöllillä. Uutena opeteltiin merkin kiertäminen, missä Liina teki muhun ison vaikutuksen. Olen toki tiennyt ja huomannut, että se oppii asioita nopeasti, mutta tämä ei vaatinut montaa toistoa, kun se jo kierrä-vihjeestä meni törppöä ympäri. Toki palkan paikalla ja suunnalla avitin tässä, mutta on se silti vaan niin fiksu :) ! Lisäksi hypittiin vähän uudella tyylillä, jonka pitäisi auttaa koiraa hahmottamaan itse hyppäämiskohtaa. Tämä oli aika hauskaa. Hyppyä tein vielä perinteisestikin, tosin takaisinhyppy meinas olla ongelmallisempi. 

Kotipihatottiksia ei enää niinkään tehdä täällä porukoiden tykönä, mutta leikkipuiston kenttä on ihan tossa lähellä, ja siinä olen nyt kerran käynyt tottistelemassa. Pari sessiota molemmille, Liinalle ihan vain pallopelejä, istumisia väliin, ja pari luoksetuloa. Johan niihin on tullut vauhtia! Sulo teki seuraamisen, jäävät ja kaukoja. Ei nää nyt ihan kamalia ole. Seuraamisessa kontakti tippui ja kenotusta esiintyi, mutta missiona on nyt vahvistaa sitä, että vaikka seuraamisen kontakti häiriön vuoksi tippuisikin, Sulon kannattaa pyrkiä paikkaamaan tilanne ja yrittää virheestä huolimatta. Tätä aihetta pohdiskelinkin tuossa joku aika sitten täällä, ja myöhemmin tajusin, että Sulolla tosiaan taitaa se tilanne olla se, että sillä hajoaa pakka virheen jälkeen. Eli enemmän vaan sellasta vähän kokeenomaista treeniä, missä sallin sen tehdä virheitä, ja palkkaan ”uudesta yrityksestä”, eli siitä että se nostaa itse itsensä, ilman eri vihjettä, takaisin siihen oikeaan vireeseen ja hakee seuraamispaikan uudelleen. Luullakseni meidän edelliseen koesuoritukseenkin vaikutti se, että tätä en ole sille juurikaan opettanut. Jäävissä ei ollut ongelmia. Kaukoissa ennakoi maahanmenoja, joten palkkasin vain pitkästä istumisesta.