Avoimen luokan korkkaus

Sulon kanssa käytiin avaamassa tili avoimen luokan osalta Kuopiossa lauantaina. Ei mennyt ihan putkeen ei... Kolmostulos ja joku 120 pistettä. Seuraavassa kootut selitykset:

Paikkamakuu. 9,5 pistettä. Tähän nyt oltava toki tyytyväinen, tärkeintä kuitenkin, ettei me pilata muiden suoritusta, jos kohta itse kämmitäänkin. Yksilösuorituksen ongelmia enteili meidän kaoottinen sisäänmeno halliin; Sulo oli ihan mehuissaan hallin keinonurmimatosta, ja ihan puhtaasti käsivoimilla mun piti repiä se sieltä ylös. Tuomari totes että tää taitaa olla poika. Kun päästiin omalle paikalle, Sulo kuitenkin sai työskentelymoodin päälle, piti kontaktia alkulöpinät, ja meni maahan ajallaan. Puolikas piste oli mennyt haistelusta.

Seuraaminen. 6 pistettä. Odoteltiin hyvässä hengessä pihalla omaa vuoroa, tehtiin lämpimiksemme joitain luoksetuloja lyhyeltä matkalta, lyhyttä seuraamispätkää, muttei mitään huutamisen laukaisevaa kiihdyttävää leikkimistä. Sulo oli hyvin mukana, ei ollut ylikiinnostunut toisista koirista ja mun mielestä kivasti kuulolla. No, kaikki hyvä fiilis jäi kyllä sitten sinne ulos, halliin tullessa taas hajut sun muut häiriöt vei, ja Sulo alkoi piippailla eikä olis halunnut ottaa edes perusasentoa. Kuten arvata saattaa, ei seuraaminen näistä lähtökohdista ollut mitenkään hienoa. Kontakti pysyi ajoittain, muuten se oli lähempänä haahuilua kuin seuraamista. Ekassa täyskäännöksessä jäi jälkeen, mutta otti kiinni, viimeisessä täyskäännöksessä lähti tsekkaamaan hallin seinustalla olleita häkkejä. Eikä tullut nätisti tai vähemmän nätisti pyydettynä; mun piti hakea se pois sieltä. Ihme ettei nollattu.

Liikkeestä maahanmeno. 0 pistettä. Suhisin Sulolle, että nyt sitten tsemppaat. Ei se tainnut ymmärtää; meni kyllä maahan, mutta rupesi kapsuttamaan itteensä siinä odotellessaan.

Luoksetulo. 7 pistettä. Ensimmäinen liike, jossa oli vähän tekemisen makua, ja pisteet tippui aika odotetusti; Sulolla on pysäytykset tällä viikolla mennyt järjestään pitkiksi. Tuli kuitenkin reippaasti eikä hipsutellut, mitä nyt pysäytysmatka oli niin pitkä.

Liikkeestä seisominen. 9. Tämä meni jo paremmin. Sulo jopa seurasi jotakuinkin kuten pitääkin.

Nouto. 6,5 pistettä. Ei kai tähän tyytyväinen saisi olla, mutta jollain perverssillä tavalla olen kuitenkin, sillä pistemenetykset oli tavallaan vähän samanmoisia kuin mitä virheitä Sulo on treeneissäkin tehnyt, ei tuommoisia sekoiluja kuten kahdessa ekassa liikkeessä. Nosti kapulan, mutta tiputti, äänsi ja pyöritteli kapulaa tullessaan. Parempi nämä kuitenkin kuin se etuhammasote, mitä Sulo vielä tuossa syksyllä tarjoili.

Kaukot. 8 pistettä. Ensimmäiseen istumaannousuun kaksoiskäsky ja vikassa maahanmenossa ennakointi. No, nämäkin olivat tiedossa, että tällaista voi tulla... Ei kuitenkaan edennyt, vaan teki siistit siirtymät.

Hyppy. Nollille meni tämäkin. Sulo eteni suoraan ja määräviivaisesti, mutta aivan väärään suuntaan. Kävi tsekkaamassa jotain kehän reunalla hyppy-käskyn saatuaan. Eikä tullut sieltäkään ekalla sanomisella pois. Toisella yrittämällä teki oikein hienon hyppyliikkeen.

Kokonaisvaikutelma 6. Kehän ulkopuolella käymisestä rokotettiin, vaikka oishan se voinut olla tuo ihan ilmankin sitä...

Loppukaneettina tuomari totesi, että noooo, nuori koira ja.... mihin jouduin sanomaan väliin, ettei tämä nyt niin nuori enää ole - sitä sääliä me ei enää ansaita. "Mutta on sillä luonnetta ainakin". Joo, haastetta ohjaajalle...

Mikäköhän sitten meni mönkään? En ois kokeeseen ilmoittanut jos en olisi uskonut, että hyvänä päivänä meillä olisi mahdollisuuksia ykköseen. Nyt ei oltu lähelläkään ykköstä. Liikkeet sinällään oli perusteiltaan hallussa, vaikkakaan ei virheettömiä. Jos esim. seuraaminen olisi ollut meidän normaalitasoa, ja nyt nollautuneet liikkeet olisi mennyt kivasti, meillä olisi siihen mahkut ollutkin, mutta se hyvä päivä ei selvästikään ollut tämä päivä. Selittelyn puolellehan tämä menee, eli täytyis vaan ottaa opiksi tästä, pyrkiä tunnistamaan heikkoudet ja parantaa niitä... Muutamia ihan perustavanlaatuisia ongelmiahan koe ilmensi; niistä ensimmäinen liittyy häiriönsietoon. Kun häiriö on tarpeeksi iso, Sulo menee sellaiseen juntturaan, ettei sitä sieltä sanomalla pois saa. Niin kauan kun Sulo on ns käskyn alla, asiat menee hyvin, mutta jos häiriö on tarpeeksi iso käskyn alla olemisen voittamaan, sieltä ei niin vaan tullakaan enää samaan moodiin. Sopivan vireen ja toiminta-alueen löytäminen näyttää olevan ongelmallista; liialla taistelu- ja saalisleikillä saa Sulon tekemisen muuttumaan huutamiseksi, jolloin mikään uusi tai vanha asia ei mene enää jakeluun; tämän vuoksi en uskalla sitä ennen koetta juurikaan nostattaa, vaan mennään ennemmin sillä rauhallisella linjalla. Tällä viikolla päätin toden teolla tarttua Sulon huutamisongelmaan, ja treenit on lähtenyt ihan hiljaisuuden sheippaamisesta. Olen muuten jonkun hetken saanut odotella. Ensimmäisellä treenikerralla Sulo hiljeni, kun oli ensin esittänyt mulle liudan erilaisia käytöksiä (sillä huutamisella höystettynä), ja kun mikään niistä ei tuottanut tulosta, se meni sijaistoiminnoille, alkoi katsella poispäin, haistella maata jne. Silloin lakkasi huutaminenkin, ja pääsin palkkaamaan sitä. Nämä treenit kyllä auttoi Suloa hiljenemään, eli tätä jatketaan.

Mutta hallikokeeseen me ei kyllä enää lähdetä. Ennen kuin annoin Sulolle palkaksi varatun kissanruoan autolla, tein saman seuraamiskaavion parkkipaikalla, mikä kokeessakin oli. Teki oikein hienon, ainakin kasin suorituksen sitten siinä.

Jotta viikonloppu tuntuisi oikein viimeisen päälle onnistuneelta, mentiin sitten vielä saksanpaimenkoirien treeneihin tänään sunnuntaina Viihdekeskukselle. Meidän näytöt oli sitä tasoa siellä, että saatiin ohjeeksi tehdä yhden askeleen seuraamista, jopa lelulla tai namilla houkutellen. Joko nyt saa lyödä päätä siihen seinään? Ei sillä, etteikö pitäisi tunnistaa, milloin on syytä palata treeneissä taaksepäin. Selitä siinä sitten, että on tämä koira joskus osannutkin jotain. Ihan oikeasti...

Mutta ongelmathan kumpuaa ohjaajasta, ei koirasta, sen minä tiedosta oikeinkin elävästi, varsinkin, kun ongelmat on samoja molempien kanssa. Hyvähän se on käydä saamassa palautusta maan pinnalle tasaisin väliajoin. Liinan kanssa ensimmäinen kierros oli sellaista tasapaksua haahuilua; söi se namit ja tarttui palloon, mutta siihen se sitten jäikin. Viretila, mikä se on? Ei olla meilläpäin nähty, ainakaan sitä asteikon korkeampaa päätä.

Illalla piti olla vielä doggie-treenejä, mutta ei päästy sisätiloihin päällekkäisen varauksen vuoksi. No, näitä sattuu, tehtiin sitten vähän treeniä läheisellä parkkipaikalla. Onneksi ei ollut niin kylmä kuin viikko sitten. Keskustelin Jarin kanssa näistä samaisista ongelmista. Erityisesti Sulon häiriönsietoa mietittiin. Sulolle ei vahvisteena ole hajujen voittanutta. Vahvisteena en näitä ole kuitenkaan käyttänyt, sillä on sanottu, että hajujen käyttäminen vahvisteena vahvistaa sitä hajuille pyrkimistä. Äskeisen keskustelutuokion perusteella en ole enää niin varma tästä näkemyksestä; sain nyt ikäänkuin luvan käyttää hajuja vahvisteena, mutta sillä edellytyksellä, että hajuille pääsemistä edeltää aina sama käytös. (Jolloin tämä käytös luonnollisesti vahvistuu.) Haaste on tietysti siinä, että esim. hihnalenkeillä pitäisi olla niin paljon selkärankaa, että vaatisi sen kontaktin tai perusasennon aina, kun huomaa Sulon hinkuvan jollekin hajulle (onneksi me ei käydä niin usein hihnalenkeillä). Mutta eihän tässä auta kuin harjoitella lisää. Viretilajuttuja minun täytyy vielä pureskella, ei ole vielä oikein toimintasuunnitelma avautunut. Paitsi sen osalta, että hiljaa me aletaan olla, oli viretila mikä hyvänsä. Vaikka menisi sitten koko treenit hiljaisuuden vahvistamiseen. (Kyllä se vire tulee sieltä alas, kun tarpeeksi odotellaan...) Häiriötreeniä lisää. Ja Sulolle seuraamisen alkuja todellakin, sitä, että seuraa-käskyn jälkeen seistään vielä hetki paikallaan, ja lähdetään sitten vasta liikkeelle. Eli sitä kontaktia vaan vahvemmaksi. Yleistä haahuilua pitäisi saada vähennettyä, että kun käsky käy, niin sitten tehdään. Tokikaan mulla ei ole tapana antaa sitä viiden sekunnin haistelumahdollisuutta tässä välissä, mutta huomattavissa on, että Sulo alkaisi mielellään ottaa tällaista vapautta itselleen. Treeneihin lisää vaihtelevuutta, ehkä erilaisia palkkaustapoja, ettei tulisi Sulolle niin halua ottaa sitä ommoo lommoo.

Liinan tekemiset on jäänyt vähän vähemmälle huomiolle, mutta leikkimotivaation kasvattaminen on meillä yhäkin ykkösjuttuna. Tänään tehtiin illalla leikki-perusasento-leikki-kaavalla. Ongelmakohta on Liinan saatua lelun itselleen, mitä sitten tapahtuu. Tänään oli molemmat treenipaikat uusia, joten tapahtui haistelua. Ei nouse vire eikä ole motivaatiota mulle ja leikkimiseen tarpeeksi. Eli siihen nyt vaan pyritään, että se pallo pysyy suussa, kunniakierrokselle yhdessä tai sitten Liina ja pallo tulee mua kohti. Ja tunteet peliin satasella minullakin...

Pureksittavaa tässä, mutta huomenna on Liinan läpivalaisu. Toivotaan että saan jatkaa näiden juttujen vatvomista tähän tyyliin myös huomisen jälkeen. Peukut pystyssä.

Touhukas viikonloppu

Treenit on kuluneella viikolla jääneet vähemmälle, pakkasta on ollut niin paljon, että hyvä kun on saanut koirat pissatettua, ja työt ovat myös vähän häirinneet harrastustoimintaa. Onneksi kuitenkin pakkaset hieman hellittivät viikonloppua vasten, päivällä auringossa oli jopa miellyttävää. Lisäksi Liinan jalan takia ollaan otettu vähän iisimmin, mutta enää se ei ole kinttuaan sanottavasti oireillut.

Lauantaina saatiin vieraaksi Sulon Kessu-velipuoli perheensä kera, pojat pääsivät näyttäytymään mahdolliselle tulevalle valkkarinomistajalle. En tiedä esiintyivätkö edukseen, mutta ainakaan Sulo ei syönyt Kessua :) Alla todisteita kuvien muodossa. Tämä oli toinen kerta tänä talvena, kun Kessu kävi meillä, ja koirat saivat rellestää vapaana pihassa. Myönnettäköön että tilanne jännitti ensimmäisellä kerralla aika paljon, sillä kentällä Sulo on joskus luonut Kessuun sellaisia katseita, että en ole uskaltanut ollenkaan päästää näitä kontaktiin keskenään. Pennumpanahan Sulo ja Kessu olivat hyviä kavereita, mutta Sulon miehistyessä poikapuoliset kaverit ovat kyllä karsiutuneet meidän leikkikaverilistalta varsin pitkälti pois. Leikkaus kuitenkin helpotti tilannetta niin, että ollaan voitu jälleen harrastaa yhteislenkkejä jopa vapaana sellaisten urosten kanssa, jotka eivät Sulon pörinöistä provosoidu. Tämän vuoksi uskaltauduin katsomaan, miten valkoisille pojille käy, ja kävi kuten Kessun omistaja Petra ennustikin, eli Kessu alistui Sulolle aika hyvin, eikä tosiaan lähtenyt Sulon mahtailuun ollenkaan mukaan. Ystäväni Hape-koiraa tavattiin pitkän, varmaan yli puolentoista vuoden tauon jälkeen tuossa reilu viikko sitten hihnalenkin merkeissä. Pojat kyttäili toisiaan ja pörisivät minkä ehtivät, mutta positiivisena näen kuitenkin sen, että sain Sulon luopumaan touhusta lopulta melko helpostikin. Suunniteltiin treenisessiota, jossa tehtäisiin molemmille järjestelmällistä vastaehdollistamista toistensa katseluun, merkit tämän strategian toimivuuteen kun oli nähtävissä jo lenkin aikana, mutta tosiaan tilannetta pitäisi päästä kontrolloimaan vähän paremmin. Onneksi Liinasta on kuitenkin Hapelle kaveriksi, akkamaiseen tyyliinsä Liina pitää ensi alkuun hirveän kälkätyksen, mutta sitten voidaan olla jo ihan kavereita.

Sulo vasemmalla, Kessu oikealla yrittää ottaa kontaktia Suloon:

Kun nyt tälle kuvalinjalle lähdettiin, alla myös muutama kuvanäyte Sulon ja Liinan leikeistä. Oikeastaan ensimmäistä kertaa sitten eläinlääkärikäynnin koirat pääsi vähän enemmän revittelemään. Leikkiä piti vähän hillitä lopulta, taisi olla ohjeena rajoitettu liikunta pari viikkoa... Krhm. Huono koiranomistaja.

Liina liitää x 3:

Saatiin viikonloppuna vierailulle myöskin kavereita sekä heidän 5-vuotias tyttärensä. Sulo ei ole aivan luotettava lasten kanssa; se ilmeisesti kokee ne jollain tavalla vertaisikseen, ja katsoo oikeudekseen puolustaa lapsilta erinäisiä resursseja. Tarkkana saa siis Sulon kanssa olla, kun on paikalla pieniä ihmisiä. Viikonloppu meni kuitenkin nähdäkseni hyvin. Ihanaa oli se, että tämä tyttö oli niin reipas ja leikitti Suloa ja Liinaa ulkona ja sisällä, eikä ottanut itseensä Liinan pusuista tai satunnaisista yrityksistä varastaa rukkanen. Sulolle varmasti teki myös hyvää se, että se sai ruoan odottamisrutiineineen lapselta, ja sitä käskytettiin myös tällaisen pienen ihmisen toimesta, ja tosi hienosti Sulo tottelikin. Mitäpä se ei keppileikin eteen tekisi.

Viikonloppu loppui totuttuun tapaan Doggie-treeneihin. Hirveästi en ollut ehtinyt treenejä suunnittelemaan, eikä odotukset olleet siten kovinkaan korkealla, mihin nähden olen tyytyväinen meidän tekemisiin. Ehkä parasta oli kuitenkin päästä näkemään ihana pieni Perro-poika, Jarin ja Annan lauman uusi vahvistus. Tällä näkemisellä vaikutti tervepäiseltä ja itsevarmalta pieneltä pojalta, innolla siis odotamme mitä sen pörrökarvakasan alta kuoriutuukaan :)

Liinan kanssa tein sivulletuloja, seuraamispätkiä, eteentuloja, kapulanpitoja, rullantuonteja, paikkamakuun sekä seisomista, eli jotakuinkin kaikki, mitä me tottiksesta osataan. Aloitin kuitenkin istumisen latenssitreenillä; Liina häiriintyi niin kovin muiden tekemisestä, että tahtoi vain tuijotella niitä, eikä lainkaan keskittyä siihen, mitä minulla oli sanottavana. Sivulletulosta Liinalla ei siinä mielentilassa ollut mitään hajua, mutta sieltä se tuli kun oltiin ensin vähän herkistelty. Pelkäsin tosin muistaako se koko sivulletuloliikettä, kun aamulenkillä se oli ihan uunona sanan kuullessaan. "En kuullut. Oota mä haistan eka tän. Ai maahan? Ei maahan? No mä meen sit". Vire nousi kuitenkin kivasti sieltä, ja mikä positiivisinta, Liina taisteli mun kanssa leluista. Siis piti ihan kunnolla vastaan, ja voitettuaan lelun toi sen mulle takaisin uutta leikkiä varten. Sen sijaan rullantuontitreenin jälkeen, kun pyysin Annia leikittämään Liinaa, se ei oikein lämmennyt hommasta - aiemmin Anni on ollut Liinalle ihan superkiva leikittäjä. Pidemmän lelun kanssa se toimi paremmin. No, näitä treeniin lisää jatkossa. Seuraamisista on tullut kuin taikaiskusta tiiviitä ja suoria, ainoastaan ohjaaja kämmii hidastamalla palkkaushetkellä, jolloin Liina heittäytyy kiemuralle. Tämä sama asia on tainnut olla puheena aiemmin. Ai miten niin paksukalloinen.

Kapulanpidot meinas mennä pureskeluksi, kunnes tajusin pyytää Liinaa ottamaan katsekontaktia. Siihen loppui pureskelu, ja se piti kapulaa rauhassa mun nähdäkseni hyvällä otteella useita sekuntteja. Tähän ollaan nyt tyytyväisiä, ja lähdetään uudella ajatuksella vahvistamaan rauhallista otetta myös kantamisessa sekä eteentuomisessa. Seisahtumisesta Liinalla alkaa olla ajatus. Ei ole homma vielä ärsykekontrollissa, mutta hyvää vauhtia sitä kohti ollaan uskoakseni menossa. Paikkamakuu meni alkuun tosi hienosti, mutta olisi pitänyt älytä lopettaa aiemmin, pääsi nimittäin lopussa nousemaan. Mutta Liina ei harrasta lonkka-asentoa ;)

Sulon kanssa kerrattiin avon repertuaari. Ongelmat on, yllätys yllätys, samoja, kun ei niitä olla ehditty miksikään työstämäänkään. Maahanmeno on nihkeä, ja noudossa on moni asia pielessä: huutaminen lähtiessä, vino ote, jota korjaa satunnaisesti, väljä eteenistuminen. Näitä sitten yritettiin vähän fiksailla, mutta paljon on tekemistä. Seuraamista tehtiin liikkuroituna, selkeä huomio oli siinä, että huutaminen pahentuu heti, kun liikkuri alkaa käskyttämään. Yritin puuttua tähän kieltämällä ääntelyn heti liikkeellelähdön jälkeen ja palkkaamalla hiljaisesta pätkästä. Päästiin tekemään melko hiljaista pätkää lopulta, johon kuului käännöksiäkin.

Lisäksi Sulo teki Jampan kanssa kolmen minuutin paikkamakuun, itse menin piiloon. Etäisyys oli ihan kokeenomainen, ja ihan hienosti oli kuulemma mennyt, Sulo oli vähän katsellut Jamppaa mutta ihan hyvässä hengessä kuulemma kuitenkin, lähinnä oli seuraillut tilannetta kun Anna kävi palkkaamassa välillä. Sulon hypyn käskytykseen saatiin Jarilta hyödyllinen vinkki, että kannattaa hieman käyttää pelisilmää käskyn ajoittamisen kanssa, eli odottaa hypyn jälkeen pieni hetki, että Sulo tulee "istumismoodiin", ja antaa käsky silloin. Jos käskyttää liian aikaisin, koiran reaktionopeus näyttää herkästi huonolta. Näinpä.

Vielä kuva Liinan paikkamakuusta:

Suuntia

Tein tänään lyhyen treenin, jossa opeteltiin molempien kanssa suuntia kosketusalustan avulla. Ulkona kun on joka tapauksessa minulle aivan liian kylmä tehdä yhtään mitään treeniin viittaavaankaan, joten tämä oli hyvä sisäharjoitus. Suuntia oletan tarvitsevani vetohommissa sekä esineruudussa (ja onhan ne toki tokon voittajaluokassakin, mutta siitä en tiedä...).

Liinan kanssa aloitettiin kosketusalustan vahvistamisella sekä etäisyyden ottamisella. Noutoa se tarjoili herkästi, jos pääsi yhtään turhautumaan. Tein kaksi sessiota, jossa ensimmäisessä ainoastaan tehtiin kosketuksia ensin lyhyeltä matkalta ja sitten pidemmältä. Toisessa sessiossa jatkoin kosketuksia vähän pidemmältä matkalta, liittäen ne vihjesanaan vasen, ja otin mukaan viimeisiin toistoihin toisen samanlaisen kosketusalustan n. metrin etäisyydellä kosketettavasta, oikealle puolelle. Tätä oikeanpuoleisen koskettamista en ottanut vielä tässä vaiheessa mukaan, vaan vahvistin ainoastaan sitä, että Liina koskettaa vasemmanpuoleista, vaikka lähellä on samanlainen toinenkin. Liina ei vielä tässä vaiheessa juurikaan kiinnittänyt huomiota oikeanpuoleiseen alustaan.

Sulo on harjoitellut suuntia aiemminkin tänä talvena sekä alustojen että noutoesineiden kanssa. Nyt ne olivat jääneet tauolle vähäksi aikaa, mutta jotain Sulo muisti niistä kuitenkin. Aloitin helpommasta, pelkästä vasemmanpuoleisen koskettamisesta. Kun tämä oli ok, otin mukaan oikean, ensin vain häiriöksi. Kun vasen oli sujuva häiriöstä huolimatta, otin oikean kosketukset, ja sitten molempia vaihdellen. Alkuun käytin paljon vartaloapuja, eli lähinnä kädellä osoittamista, mutta pääsin jo häivyttämään tätä - vetäessä kun tuskin koira ehtii juurikaan vilkuilla taakseen minun käsiä... Toisessa sessiossa laitoin alustat eri päähän mattoa kuin ensimmäisessä, ja tämä pisti vähän Sulolla pasmoja sekaisin. Toiminta oli huomattavasti vähemmän sujuvaa, ja turhautuessaan se tarjosi alustan noutamista ja tietenkin haukkumista. Sitä kannattaa aina yrittää, jos muut ei tuota tulosta... Otin tarjotut alustat pois, ja annoin Sulon miettiä, ja aika usein se sitten hokasikin sen toisenkin alustan olemassaolon ja kävi koskettamassa sitä.

Viimeisessä Canis-lehdessä oli mielenkiintoinen juttu koiran tekemistä virheistä ja niistä selviämisestä (Morten Egtvedt ja Cecilie Køste: Miten koira selviää virheistään? Canis 1/2011), jota tulin ajatelleeksi tässä yhteydessä, kun tietenkin virheitä harjoittelussa syntyi. Toki toiveeni on, että vaikka koirat virheitä tekisivätkin, ne eivät jumittuisi virheeseen, vaan jatkaisivat yrittämistä sinnikkäästi. Tämäkin on tietenkin opetettava asia. Esimerkiksi perusasento, joka ei Liinalla ole niin selkeästi hahmottunut, kuin toivoisin. Kun tavoitteena on suora perusasento, mitä tapahtuu siinä vaiheessa, kun Liina istuu vinossa? Korjaan sitä. Mitä Liina tästä oppii? Käytösketjun, joka lähtee vinosta asennosta. Sen sijaan pitäisi vahvistaa koiran pyrkimystä oma-aloitteisesti korjata asentoaan. Tätä tavallaan teinkin, kun lähdin häivyttämään kosketuskeppiä perusasentoon tulemisessa, eli otin kepin esille vasta, kun Liina tarjosi käytöstä, käytännössä otti askeleen minua kohti. Tilanteessa, jossa en voi olettaa Liinan vielä pystyvän tarjoamaan oikeaa käytöstä, jää vaihtoehdoksi tämän logiikan mukaan odottaa virheellisen asennon syntyessä edes jonkinasteista korjausyritystä, ja vahvistaa sitä ehkä auttamalla asento esim. käsiavun kanssa oikeaksi.

Toinen tässä artikkelissa huomioni kiinnittänyt asia on aikalisän käyttö virheen tapahtuessa vs. oikean toiminnan tarjoamisen opettaminen, mikä nyt oikeastaan kiinteästi liittyy tuohon aiempaankin esimerkkiin. Artikkelissa käytettiin esimerkkikäytöksenä seuraamista, missä nämä kaksi opetustapaa konkretisoituvat seuraavasti: aikalisää käytettäessä ruvetaan seuraamismatkan pituutta kasvattamaan esim. vahvisteaikataulujen mukaisesti, ja jos koira tekee virheen eli pudottaa pään asennon ts. kontaktin, toiminta keskeytyy hetkeksi, ja harjoitus aloitetaan alusta. Toisessa vaihtoehdossa koira saa jatkaa seuraamista, vaikka kontakti tippuisikin, ja se vain palkitaan seuraavan kerran saadusta kontaktista. Kirjoittajien mukaan tämä ei todennäköisesti, kuten olettaa saattaisi, luo käytösketjua, jossa koira vain jatkaa virheiden tekemistä, koska palkkio on tulossa joka tapauksessa. Sen sijaan aikalisän käyttö voi aiheuttaa sen, että koira virheen tehtyään (esim. kokeissa häiriön vuoksi tiputtaa kontaktin) ns. romahtaa, eikä enää kykene palautumaan virheestään sen vuoksi, että sille ei ole sitä mahdollisuutta harjoituksissa annettu.

Minulla on kuitenkin aiheesta tosielämän esimerkki, jossa Sulolle on seuraaminen opetettu ensi alkuun toiminnan tarjoamisen kautta siten, että olen seurauttanut sillä eripituista matkaa ja vahvistanut kontaktia eri matkojen jälkeen kiinnittämättä huomiota erityisesti siihen, että kontakti välillä tippuisikin. Toki opetustyylissäni on tässä vaiheessa voinut olla muita virheitä, mutta joka tapauksessa tällä tyylillä Sulon seuraaminen ei ollut erityisen laadukasta. Sen sijaan, kun lähdin hyvin lyhyistä pätkistä ja käytin aikalisää kontaktin tippuessa, sain kaivettua esiin paljon paremman seuraamisen, jossa kontakti pysyy varmemmin, mutta tulee takaisin myös siinä tapauksessa, että se katoaa hetkeksi häiriön vuoksi. Ehkä totuus - ainakin omalle koulutustyylilleni sopiva - on jotain näiden välistä; en aio Liinan seuraamista lähteä opettelemaan kontaktin tarjoamisen kautta, vaan lyhyiden ja tiiviiden pätkien kautta, jotta liikkeen idea - katkeamaton kontakti - varmasti avautuu Liinalle. Sen sijaan siinä vaiheessa, kun käytöksessä alkaa olla kestoa, alan vahvistaa kontaktin tarjoamista myös sen jälkeen, kun se on hetkellisesti tippunut. Tämä suunnitelma on vastoin artikkelissa suositeltua, mutta tuntuu minusta tällä hetkellä hyvältä idealta. Kuten aina, varaan kuitenkin mahdollisuuden vaihtaa mielipidettäni, minä selkärangaton nilviäinen.

Kivi vierähti sydämeltä

Koska Liinan ontuminen ei hellittänyt, käytin sitä tänään eläinlääkärillä (olipa kiva että saatiin jo samalle päivälle aika muuten). Eläinlääkäri koetteli kipeän jalan läpi ja katsoi parhaaksi kuvata etupään molemmilta puolilta. Liina arkoi tunnustelua aika paljon, ja kun lopulta pääsi käsittelystä pois, se sujahti suoraan minun tuolin alle turvaan. On se aikamoinen mammantyttö... Mutta niistä kuvista; nivelissä ei näkynyt muutoksia. Olkavarren luussa sen sijaan oli ollut panosteiitille tyypillistä muutosta havaittavissa. Helpottava diagnoosi siis, vaikka inhottava ja kivulias vaiva tuo panosteiitti onkin, on se kuitenkin ohimenevä. Hoitona samaa rajoitettua liikuntaa mitä ollaan nyt harrastettukin, ja kipulääkettä.

Kysyin meitä hoitaneelta eläinlääkäriltä näkemystä ruokinnan osuudesta nivelmuutosten kehittymisessä. Nettiä selatessani silmiini tarttui näkemys, että ruokinnalla voidaan huomattavastikin edesauttaa kyynärien epänormaalia kasvua. Eläinlääkäri sanoi kuitenkin, että ruokinnan osuus on varsin pieni, ja että paljon suurempi merkitys on perinnöllisellä alttiudella. Lähinnä kuulemma niissä tapauksissa, joissa ruokinnan kanssa on lähdetty selvästi "säätämään" ja saatu esim. kalsium-fosfori-suhde täysin vääränlaiseksi tai ylisyötetty esim. D-vitamiinia, voidaan muutosten syntymistä edesauttaa, mutta että koiran, niin kuin muidenkin eläinten, elimistö pystyy varsin pitkälle itsesäätelemään ravintoaineiden hyödyntämistä. Ehdin jo miettiä syöttämieni ruokien mahdolliset puutteet, mutta uskoisin, että voin olla nyt kohtuullisen rauhallisin mielin, ja toivon voivani pysyä tällä nappulapohjaisella ruokavaliolla jatkossakin; se, että joku on jo valmiiksi miettinyt ruoan ravintoainekoostumusta, vie minulta yhden huolenaiheen pois. (Meillä koirat syö noin puolet ruoastaan nappulaa ja loput lihoja, kasviksia, neuta, luita ym.)

Samaan aikaan meidän kanssa vuoroaan odotti saksanpaimenkoiraristeytys, joka oli tullut myös ontuman ja jalassa olevan pahkuran vuoksi tutkimuksiin. Muutama sana vaihdettiin omistajien kanssa koirien ollessa taju kankaalla. Maksaessa näin heidät, ja kysyin, mikä oli diagnoosi. Koiralla oli luusyöpä. Se veti aikalailla sanattomaksi; en voi edes kuvitella sitä järkytystä, kun ajattelee vievänsä koiran rutiinitutkimukseen ja saa kuulla, että elinpäivät ovat todennäköisesti käymässä vähiin rakkaalla ystävällä. Siinä tilanteessa tunsin kyllä huonoa omaatuntoa omasta aiemmasta valituksestani ja mörköjen seinille maalailusta.

Vielä tuokiokuva Liinan rauhoituksenjälkeisistä krapulatunnelmista:

Avoa kasaan

Liinan osalta Doggie-treenit ei mennyt ihan putkeen, se selkeästi arkoi oikeaa etustaan. Vähän tehtiin seuraamis-perusasentotreeniä, mutta jalkakipu paistoi läpi, joten jätettiin nämä. Muutama kapulankanto ja tuominen eteen, nämä ok, kolme rullantuontia & näyttöä, sähellystä ei ollut yhtä paljon kuin viimeksi. Vähän seiso-istu-maahan-vaihtoja. Liina myös teki paikallaoloja muiden tehdessä, niissä ei ollut ongelmia.

Sulon kanssa tehtiin avoimen luokan liikkeet läpi. Seisomisessa se tarjosi istumista, ja nouto tuli ekan kerran huonolla otteella. Näistä näkee selvästi, mitkä tulee olemaan meidän kompastuskiviä kokeissa. Kuitenkin vielä isompi, varmaan se meidän "major issue", on tuo huutaminen. Se on pahempaa liikkuroituna tehdessä, niin kuin nyt. Kun otan useampia toistoja peräjälkeen, ääntely on vähäisempää. Paineistumisen oletan olevan taustalla tässä. Pitäis vissiin harjoitella hiljaisuutta liikkuroituna...

Edistysaskelia (ja ontumista)

Liina ontuu yhä, tänään tosin lievemmin kuin eilen. Mietin kuitenkin kuumeisesti lähdenkö kuvauttamaan etupäätä jo ensi viikolla, vai odotanko kimppakuvausta. Asia ratkennee lähipäivinä, kun näkee jatkuuko ontuminen. Oma hermorakenne kovin huonosti kestää odottelua, Ventelän kuvausaikaan kuitenkin on vielä pari viikkoa aikaa.

Liina on siis ollut vähemmällä lenkittämisellä, vaikka intoa sillä kyllä riittäisi linkkaamisesta huolimatta. Vähän ollaan treenattu kuitenkin. Perjantaina noudossa tapahtui iso edistysaskel: Liina toi kapulan mulle eteen luoksetuloasentoon! Siitäkös juhlat alkoi, Liinakin innostui kauhiasti kehumisesta ja nuoli mun naaman märäksi. Se teki saman tempun vielä kolmesti uudelleen, joten kyllä, jokin loksahti oikealle paikalleen, eikä kyseessä ollut vain vahinko... Aiemminhan Liina teki niin, että kun sille antoi kapulan ja pyysi luokse, se tuli kapulan kanssa, mutta tiputti sen ennen eteenistumista. Tätä ahaa-elämystä edelsivät siis kapulanpitoharjoitukset edessä, mutta eniten näytti auttavan harjoitus, jossa Liina sai tuoda kapulaa mua kohti mun peruuttaessa, mutta ennen eteenistumista otin siltä kapulan pois ja palkkasin sen sitten istumisesta. Pyrin siis lähinnä välttämään sitä kapulanpudottamista tässä harjoituksessa. Kai Liina huomasi, että palkan saa nopeimmin, kun tulee suoraan eteen istumaan kapulan kanssa. :)

Sulonkin nouto on edistynyt. Ollaan päästy tekemään koko liikettä, jonka Sulo tekee hyvin, ja pyrkii ottamaan kapulan suuhun kunnolla kulmahampaiden taakse. Loppuasennossa on tekemistä että saisi mälläämisen vähentymään ja lisää tiiviyttä, mutta kyllä tämä nyt semmosta ihan ok -tasoa jo on... Lisäksi Sulon kanssa ollaan harjoiteltu seisomista, ja nyt harjoitukset on alkanut jo sujua. Mukaan otiin maahanmenonkin, ja olen tehnyt nopeatahtista harjoitusta, jossa tulee sekä maahanmenoja ja seisomisia peräjälkeen seuraamisesta, toki oikeat palkaten. Vääriä ei tullut, joten saatiinpa kaiveltua sieltä Sulon muistin sopukoista nämäkin liikkeet.

Koska kelit on taas kylmentynyt, ollaan jouduttu olemaan jälleen sisätokolinjalla. Sisällä on hyvä harjoitella metallia, vaikka vielä viime syksynä olin aika varma, etten sitä tule Sulon kanssa tekemään lainkaan. En tiedä yritetäänkö me koskaan voittajaa, mutta mukava kuitenkin huomata, että haasteet on tehty voitettaviksi, Sulollekin. Räpelsin joskus viime keväänä metallinoutoa Sulolle niin, että se takuuvarmasti inhosi sitä niiden treenien jälkeen. Oletin silloin, että koska Sulo osaa noutaa, se toisi mulle myös metallisen noutokapulan. Ei tuonut ei, eikä ottanut myöskään suuhunsa pitoja varten. Tässä vaiheessa luovutin ajatellen "no eipä me sitä missään tarvitakaan", mutta kun tokokerhon varustelaatikosta kaivoin tuossa taannoin metallin esille, ajattelin yrittää molempien kanssa. Tällä kertaa lähdin molempien kanssa pisteestä nolla: noudon sheippaamisesta ensin kosketusta palkiten, siitä pikkuhiljaa edeten hampailla koskemiseen ja siitä edelleen nostamiseen ja lopulta kantamiseen ja tuomiseen. Liinahan on tuonut metallisia esineitä aiemminkin; noudon opetuksen alkuvaiheessä käytin noudettavina esineinä kaikkea suussa kannettavaa lusikasta pyyhekumiin ja leluihin. Liinalle metallinen noutokapula ei siis tuottanutkaan mitään vaikeuksia, sheippaus eteni tosi nopeasti ja Liina ei näytä tuntevan metallia kohtaan mitään erityistä vastenmielisyyttä; heti kun se tajusi homman juonen se alkoi kantamaan mulle metallia pitkästäkin matkasta. Sulolla sitä vastoin prosessissa meni huomattavasti kauemmin. Jokaista vaihetta jouduin sille vahvistamaan kauemmin kuin Liinalle, mutta tässä suhteessa allekirjoittaneella on vain ja ainoastaan peiliinkatsomisen paikka, herkkää koiraa ei saisi kouluttaa paineen kautta. Kuitenkin kun tämän maltoin tehdä, Sulolla alkoi mielikuva inhottavasta metallista muuttua, ja nyt se kantaa mulle metallia matkastakin ilman, että joka treenin alkuun joutuisi aloittamaan koko ketjua alusta (kosketuksen ja nostamisen vahvistaminen). Varsinaista noutoliikettä metallilla en ole vielä yrittänyt, parempi saada varmuus tuohon tavan noutoon ennen sitä, etten vain menisi pilaamaan hyväksi saatua otetta nostamalla vaikeusastetta kerralla liikaa.

Koirilla on muuten jännä tapa muodostunut; ne ulkona ollessaan menevät usein vapaaehtoisesti tarhaansa hengailemaan. Nytkin ne makoilevat siellä, naapurin Pate joukon jatkeena. Eilen ne viihdytti itseään todella oudolla leikillä, jossa Sulo juoksi tarhan sisäpuolella ja Pate sen ulkopuolella, ja Sulo haukkui kuin raivopäinen. Liina roikkui Sulon karvassa. Todistettavasti koirat osaavat ihan itsekin tulla tarhasta pois kerran sinne mentyään, mutta kai se leikki oli sitten hauska, ja kai ne viihtyy tarhassa, vaikka joutuvat siellä yksinolonsakin olemaan. Tyytyväinen siihen tilanteeseen on kaiketi oltava.

Avon liikkeitä ketjuun

Nyt oli aika Sulon kanssa ruveta pistämään avoimen luokan liikkeitä pakettiin ja loppupalkalle. Ajattelin tässä vaiheessa käyttää loppupalkkaa hypyn ja noudon kanssa, ne kun ovat jo itsessään vauhdikkaita ja koiraa palkitsevia liikkeitä. Ensin kaukoja ja hyppyä. Aloitin hypyllä, ja myönnettäköön, että oioin nyt vähän tuota hyvin alkanutta kosketusalustakuviota. Nostin esteen korkeutta ja palkkasin kerran suoraan hypystä pallolla, kerran istumisesta, ja sitten koko liike. Pallo vain nosti Sulon kierroksia niin, että se ei meinannut enää osata tehdä takaisinhyppyä, kun oli taas jäänyt vinosti istumaan esteen taakse. Ei muuta kuin uusiksi, ja sitten kävi pienen miehen päässä ahaa-elämys, ja homma oli siinä. Sitten kaukot, joissa oli säpäkkyyttä pallon olemassaolon vuoksi, ja taas vähän ennakointia. Ei kuitenkaan etenemistä tai lonkka-asentoja. Kaukoista vain sanalliset kehut ja jalkojen välistä pyörähtäminen, ja sitten hypylle, ja takaisinhypystä suoraan pallopalkalle. Luoksetuloasento hypystä Sulolla on vähän hakusassa, tarjoilee kovasti viereen tulemista. Ei kai se kiellettyä ole sekään, mutta yritän nyt pitää näissä liikkeissä saman linjan, jottei ala tulla niitä puolinaisia asentoja.

Toisella sessiolla Sulo teki seuraamista ja liikkeestä seisomista sekä noutoa. Huomaa taas, mitkä liikkeet on jäänyt vähemmälle treenille. Seuraamisessa poikittaa niin pirusti ja seisominen oli ihan hukassa. Seuraamista korjattiin jo syksyllä ja saatiinkin asentoa suoristettua ahkeralla vasemmalle kääntymisellä, nähtävästi sama koulu edessä taas. Vire säilyy kuitenkin hyvin pitkässäkin seuraamisessa. Täyskäännöksissä vaihdoin syksyn treeneissä aiemmin harrastamani saksalaiset käännökset vasemmalle kääntymiseen siten, että Sulo pysyy koko ajan jalassa kiinni. Asennon auetessa Sulo alkaa tarjoilemaan takaakiertoa, vaikka osaa jalan vieressä pysymisenkin jo vallan mainiosti, eli ihan hyvä indikaattori siis... Seisominen onnistuu oikein hyvin edestä, seuraamisesta tarjoaa istumista yli puolessa tapauksista. Ei tässä auta kuin mieleenpalauttelutreenit. Nouto toimi yllättävän kivasti. Ekalla noudolla Sulo-sika lähti vain haistelemaan lunta kapulan ohi. Kapula pois ja uusiksi. Tuo se osaa emännän pompottamisen jalon taidon.

Liina teki seuraamista, hyppyä ja kapulanpitoja. Seuraamisessa lyhyitä askelia ja tiiviyden ja suoruuden hakemista. Tiiviyttä ollaankin kivasti jo saatu, suoruuden kanssa saa olla tarkkana. Jos levähtää, uusiksi perusasentoon. Hyppyä pallopalkalla, ei vielä onnistu esteen edestä perusasennosta. Tai siis hyppää kyllä hyppy-vihjeestä, mutta minua päin.... (Pallo on niin ihana.) Käsiavulla vähän lähempää estettä hyppää jo. Meidän leikissä alkaa olla asennetta löydettävissä, mikä on tietysti suurimpia ilonaiheita. Kapulanpidoissa en ole enää tyytynyt pelkkään suuhun ottamiseen, mutta keston kasvattaminen on kyllä johtanut mälläämiseen, vääntelehtimiseen ja kapulan pudottamiseen. Palkkaa siinä sitten kun kapula elää suussa koko ajan niin paljon ettei mistään voi palkata. Kädellä rauhoittamista voisin harkita, mutta käteen kuonon ympärillä pitää tehdä siedätys erikseen. Kahtotaan.

Tänään ehdin laittaa sukset jalkaan ja tehdä Liinan kanssa yhden sadan metrin hiihtosession vetovyössä kotitiellä tarhaa ja Suloa päin, kun huomasin että Liina ontuu jälleen etujalkaansa, samaan tapaan kuin viime viikolla. Sillä oli niin kauhea meno Sulon kanssa alkuun päällä, etten huomannut sitä ennen kuin rauhottui ravaamaan. Se siitä hiihtolenkistä sitten (ajatuksena oli hiihtää tuossa lähiteillä koirat vapaana, ja välillä ottaa Liina tyyliin satasen pätkille vetonaruun, jotta pääsis totuttamaan sitä ajatukseen pienestä paineesta valjaissa ja takana suihkivasta hiihtäjästä), eikä muuta kuin kännykkä kouraan ja Tiialle puhelua. Oireet voisivat viitata panosteiittiin, mistä Sulokin joskus nuorempana kärsi, ja hyvä on jos on "vain" siitä kysymys. Liina kun on menossa Ventelälle kuviin tämän kuun lopussa, ja nyt jo olen nähnyt painajaisia niihin liittyen, minkä vuoksi kaikennäköinen ongelmiin etäisesti viittaavakaan saa mut hyppimään seinille. Treenit on mennyt kivasti, ja odotukset tulevaisuuden suhteen on korkealla, vaikka kuinka yrittäisin itseäni toppuutella (siis että pääsee treenaamaan tavoitteellisesti kokeita varten) ja vakuutella, että pääasia, että koira on rakastettu perheenjäsen, mitä se onkin. Se on vaan se harrastaminen oikeasti aika mukavaa, ja ne harrastamiselle asetetut tavoittteet tuo ihan oman mausteensa koko hommaa. On kurja huomata, miten monella harrastuskoiraksi otetulla koiralla tässä lähipiirissä on "ura" tyssännyt vaikeisiin terveysongelmiin ennen kuin on päässyt alkamaankaan. Ei ne välttämättä normaalia elämää ja lenkkeilyä ja pienimuotoista treenailua estä, mutta jatkuvalla lääkityksellä tai hyppykiellossa olevalla koiralla ei voi oikein koeurasta haaveilla. Eipä tässä nyt auta kuin pitää pää kylmänä, toivoa parasta ja ottaa vastaan se mitä tulossa on.