Viisauden alku

Osallistuin sunnuntaina Koirakoulu Vision järjestämään asiantuntijapäivään. Päivän alusti ja puhetta veti Trainer's Choicen Tommy Wirén. Päivä kirvoitti allekirjoittaneelta monenmoista pohdintaa, joka vei lopulta oman asemani pohtimiseen koirankoulutuskentässä. En tarkoita tällä nyt sitä, että pitäisin omaa asemaani suomalaisten koirankouluttajien keskuudessa millään muotoa merkittävänä, lähinnä viittaan oman koulutustapani asemoitumiseen erilaisten koulutusideologioiden ja -lähestymistapojen maastossa.

Minut tuntevat ja todennäköisesti tätä blogia useamman tekstin lukeneet varmaan tietävät koulutukseni pohjautuvan operanttiin koulutustapaan, tai naksutinkoulutukseen. Positiiviseksi kouluttamiseksi tai vahvistamiseksikin tätä on sanottu. Kaikissa näissä määritelmissä on kuitenkin ongelmansa. Voinko sanoa olevani operantti kouluttaja, jos hyödynnän klassista ehdollistumista, osin tahattomasti, osin tarkoituksella ja tiedostaen? Entä jos päätänkin saada käytöksen aikaan houkuttelemalla sheippaamisen tai esim. kohteiden käyttämisen sijaan? Toki pääsääntöisesti pyrin operoimaan operantilla puolella, mutta jos on selvää, että koulutus ei voi olla eikä pyrikään edes olemaan täysin operanttia, eikö operantiksi kouluttamiseksi kutsuminen ole hieman harhaanjohtavaa?

Entäpä naksutinkoulutus terminä sitten? Tähän on moni paremman puutteessa tyytynyt. Määritelmä ei ole kuitenkaan täysin tyydyttävä, sillä se nojaa määritelmällisesti välineeseen, joka on - no, parhaimmillaankin juuri sitä - vain väline. Koulutus voi olla operanttia, ilman että kouluttaja on koskaan naksuttimesta kuullutkaan; olkoonkin, että naksutin kyllä tarjoaa monia etuja käyttäjälleen. Siksi toisekseen naksutin on tarpeellinen lähinnä siinä vaiheessa, kun käytöksiä aikaansaadaan, ei käytännössä enää vihjeen liittämisen jälkeen.

Positiivinen koulutus on ihan kiva käsite, mutta harhaanjohtava. Toki pidän positiivisen vahvistamisen lähtökohdasta ihan jo sillä, että se sopii ajatusmaailmaani, moraalifilosofiaani. En voi kouluttaa, jos käyttämäni menetelmät aiheuttavat unettomia öitä ja pohdintoja tekojeni oikeutuksesta; tämä harrastus ei ole - niin rakas kuin onkin - sen arvoinen. Koulutusfilosofiana edellä mainitulla ei ole merkitystä - ammattikouluttajat käyttävät tehokkainta tiedettyä menetelmää, ja se perustuu pariin positiivinen vahvistaminen - negatiivinen rankaisu. Mistä ilmeneekin, että mikään koulutus koskaan ei ole pelkkää positiivista vahvistamista; negatiivinen rankaisu (palkkion mahdollisuuden poistaminen) on vähintään aina mukana. Miksi siis pitäisi valita ainoastaan yksi termi käytösten määrän muuttumiseen vaikuttavien tekijöiden nelikentästä? (Ks. linkki.) Toki moni operantti kouluttaja kieltäytyy käyttämästä rankaisuun pohjautuvia menetelmiä, mikä ihan viisasta onkin, sillä käytännössä kaikki käytökset eläimillä ovat koulutettavissa tehokkaiksi ja luotettaviksi ilman positiivisen rankaisun käyttöä (jonkun epämiellyttävän lisääminen). En olisi kuitenkaan totuudenmukainen, jos väittäisin, etten koskaan käytä positiivista rangaistusta. Ratsastaessani käytän sitä jatkuvasti; ratsastushan perustuu paineen lisäämiseen ja poistamiseen. Joissain tilanteissa olen tietoisesti käyttänyt positiivista rangaistusta koirillakin, joskaan säännönmukaista tämä ei ole - ja käytännössä jokainen, joka joskus hihnalenkkeilee koiriensa kanssa, ja jonka hihna joskus kiristyy, käyttää sitä niin ikään.

Voisinko sitten kutsua itseäni behavioristiksi? Ehkä. Käsittelemäni ja kouluttamisessa hyödyntämäni oppimisteoria tulee behavioristisen tieteen metodologian sisältä. Minulla on kuitenkin tiettyjä varauksia behaviorismia kohtaan; äärimmilleen sovellettuna se vetää mielestäni liikaa mutkia suoriksi. Toisaalta kasvatustieteen puolella behaviorismia on tämän takia aivan turhaan karsastettu, sillä epäilemättä esim. opettajat saisivat paljon työkaluja työhönsä behavioristisen oppimisteorian sisältä. Puhumattakaan sitten vaikka johtajista tai kenestä tahansa esimiesasemassa työskentelevästä.

Olisinko etologi? Etologia oli pitkään minulle se juttu, salaisten ammattihaaveiden kohde - jonka tosin hylkäsin jokseenkin tyhjänä arpana työmahdollisuuksien suhteen. Etologeilla olisi varmasti paljon annettavaa eläinten kouluttamisen ja oppimisteorian kanssa painiville, ja toisinpäin. Käytännössä kuitenkin lienee niin, kuten omassa tapauksessani, että nämä roolit menevät sekaisin. Kouluttajana olen kiinnostunut eläimen käyttäytymisestä sellaisenaan, toisaalta käyttäytymisen syistä. Sinällään kiinnostuksen kohteeni ei tee eroa synnynnäisten ja opittujen käytösten välille; ne ovat kiinnostavia ja arvokkaita yhtä kaikki. Minua ei kiinnosta mielipiteet, mutut tai vanhat totuudet vailla todistusvoimaa - riippumatta totuuksien esittäjän auktoriteettiasemasta. Mitä käyttäytymiseen ja sen muokkaamiseen tulee, olen kiinnostunut totuudesta, tieteellisesti todistetusta totuudesta. Ei sen enempää eikä vähempää.

Määritelmää minulla ei siis taida olla (sellaista saa toki esittää). Käytännössä en anna juurikaan painoarvoa sellaiselle toiminnalle, joka sotii omaa arvomaailmaani vastaan (tunne), tai jonka perustelut ovat käyttäytymistieteellisesti hataralla pohjalla (järki). Jos joku asia kummallisesta perustelustaan huolimatta toimii, tahdon toki tietää ja ymmärtää, miksi se toimii. Minulla on siis kouluttamisessani viitekehys, vaikka sen nimeäminen hankalaa onkin. Vähintään voin sanoa pyrkiväni perustamaan viitekehykseni käyttäytymistieteelliseen argumentointiin. Viitekehykseni toimii suodattimena jo keräämäni ja pääni sisään asemoimani tiedon ja uutena tulevan informaation välillä. Käytännössä minulla on siis ennakkoasenteita, varsin voimakkaitakin sellaisia, koirien ja eläinten kouluttamista ja sitä koskevaa puhetta kohtaan. Miten tällöin voi säilyttää nöyryyden ja avoimuuden uusille ajatuksille, ja olla samalla kriittinen ja omilla aivoillaan ajatteleva? Helppoa se ei ole, sen voin vähintään sanoa.

Olen kuitenkin halunnut haastaa itseni. Pyrin tietoisesti kouluttautumaan erilaisissa treeniryhmissä, erilaisten kouluttajien ja eri harrastuslajeja edustavien ihmisten kanssa. Tämä tarkoittaa sitä, että joudun jatkuvasti haastamaan muodostamiani käsityksiä koirien ja eläinten kouluttamisesta ja peilaamaan niitä saamaani informaatiota vastaan. Tämä tie ei ehkä ole helpoin mahdollinen, mutta uskoakseni se johtaa oppimiseen tehokkaammin, kuin jos kulkisin omaa ennakkoasenteideni määrittämää kapeaa polkua pitkin silmälaput silmillä.

Sokrates teki minuun suuren vaikutuksen, kun joskus kouluikäisenä kirjoituksiinsa tutustuin. Viisauden alku on ymmärtää, miten hyvin vähän tosi asiassa tietää. Tämän ymmärtäminen on ollut jopa hieman tuskallista; helpompi vaihtoehto voisi olla se kuuluisa pään pensaaseen pistäminen ja toisinajattelijoiden tuomitseminen. (Toki on huomioitava, että koirankoulutuskentällä liikkuu paljon porukkaa, jotka eivät ylipäänsä ajattele kouluttamista, vaan tekevät asioita vain sen vuoksi, että niin on käsketty tekemään, tai että niin on aina tehty.) Sen sijaan olen päättänyt koetella käsityksiäni ja jatkuvasti täydentää ja asemoida uudelleen teoreettista viitekehystäni. Prosessi on ollut vähintäänkin kasvattava, ja se on jatkuvasti käynnissä.

Vaikka avoimuuteen ja nöyryyteen pyrinkin, on kuitenkin eräs vaatimus, josta en kouluttamisessani tahdo tinkiä: se kuuluu "tiedä mitä teet, ja miksi sen teet."