Koulutuksissa ja treeneissäkin käyty

Kaikennäköistä pientä matalan intensiteetin reeniä ollaan ehditty tekemään, vaikka raportointi on kovin laiskoissa kantimissa ollutkin. Ja laiskanpulskeaa ollut se harjoittelukin näin totta puhuen, mutta iloitaan nyt niistä muutamista kerroista, kun olen saanut namit pilkottua ja treeniliivin päälle puettua. Mutta ettei jotain hyvääkin; Liinan kanssa ollaan tunnetilan osalta menty paljon eteenpäin, ja Sulokin uskoo minua, ainakin ajoittain. Tosin hiljaa se ei osaa olla vieläkään, eli tuskin koskaan, ainakaan silloin kun itse niin toivoisin, mutta ei passaa tavoitella kuita taivailta sitten vissiinkään. Liinan paikkamakuuta pidän jo aika luotettavana, ja se painuu maihin kohtuu suoraan perusasennosta, eikä vääntelehdi itseään banaaniksi. Sulon toimintaan eli haistelemaan nousemiseen paikkamakuussa olen joutunut puuttumaan.

Pari viikkoa takaperin kävin SPL:n tottisseminaarissa, jossa kouluttajina olivat Hannu Liljegren ja Tommi Parviainen. Seminaari oli paitsi onnistunut naisten irtiotto arjesta, myös koirankoulutuksellisesti monia mietteitä herättävä. Koulutettavana oli monentasoisia koiria ja koirien ohjaajia, mutta samat ongelmat toistuivat monien kohdalla. Kaikkein selvimmin koulutusta ja sen etenemistä näytti näin laidalta katsottuna estävän ohjaajan omat teknisesti puutteelliset taidot. Ajoitus, se ajoitus, ja vielä kerran ajoitus. Ei ole sinällään väliä, perustuuko koulutus pelkästään positiiviseen vahvistamiseen tai sekä positiiviseen vahvistamiseen että positiiviseen rankaisuun, kuten näissä piireissä tuppaa olemaan (toki mukana on myös negatiiviset molemmat, mutta näin pääpiirteissään), oikea-aikainen palaute on kaikkein tärkeintä. Vahvisteesta ei ole hyötyä, jos se tulee myöhässä. Ei ole kyllä muuten rankustakaan. Tai voihan sitä ketjupantaa kilistellä, jos siltä tuntuu, äkkiäkös koira sellaiseenkin turtuu. Irroitusongelmainen koira ei ollut moisesta ongelmasta kuullutkaan kahden toiston ja oikea-aikaisen palautteen jälkeen. Nähtiin yksi koira, joka vajosi passiivisuuteen sille liian haastavan harjoituksen jälkeen. Sen kanssa työskentelyä ei kuitenkaan lopetettu, vaan sitä vahvisteltiin, lähinnä sosiaalisella vahvisteella joka kerta, kun se osoitti edes sinne päin oikean suuntaista käyttäytymistä. Sulo on ollut samanlaisessa tilassa, ehkä Liinakin (tosin eri syistä), joten sinällään mielenkiintoista oli kuulla kouluttajien näkemykset toimimisesta tuossa tilanteessa. Lopettaa ei voi, muutoin viesti koiralle on, että passiivisuudella pääsee pois, joten ohjaajan tulee vain tehdä selväksi se, mitä koiralta toivoo, ja vahvistaa se hyvin.

Vahvisteena käytettiin niin ruokaa, leikkiä kuin sosiaalistakin vahvistetta. Sosiaalinen vahviste ei toimi kaikentyyppisille koirille, mutta saksanpaimenkoiran tyyppisille koirille se toimii yleensä varsin hyvin. Tämän olen minäkin huomannut ja joutunut oppimaan; koiran oppimista ja erityisesti sitä tunneoppimista tehostaa huomattavan paljon se, että paitsi että palkkaan sen ns mekaanisesti ruoalla tai lelulla, pistän siinä palkitsemistilanteessa itseni likoon, ja kerron koiralle, miten äärettömän tyytyväinen siihen olen. Harva ohjaaja pystyi siinä yleisön edessä pistämään itseään likoon siten, että se tyytyväisyys olisi katsomoon asti välittynyt, mutta toisaalta, syytä kyllä olisi: jos koiralta odotetaan hyviä suorituksia tehtynä täydellä sydämellä, eikö vähintä, mitä ohjaaja voi tehdä, on antaa koiralle sama itsestään irti? (Eipä sillä, minä olen yleisön edessä jäätymisen mestari itse - "yleisön" tarvitsee sitä paitsi koostua vain kouluttajasta ja parista kaverista, ja olen jo pyörtymispisteessä. Joten pointsit kotiin kaikille, jotka siihen eteen uskaltautuivat, en tiedä olisiko minusta siihen.)

Ja olihan siellä vielä yksi asia. Nimittäin vaatiminen. Tämän termin käyttämisestä moni operantisti suuntautunut kouluttaja katsoo minua todennäköisesti vähintäänkin kieroon, mutta jollain tapaa tuonkin käsitteen sisältö ehkä avautui minulle. Jos et tyydy tarpeeksi hyvään, on pakko vaatia enemmän. Ei kai se sen kummallisempaa ole. Käytännössä; jos pyydän koiran perusasentoon, ja se tarjoaa vinoa perusasentoa, en tietenkään vahvista väärää käytöstä, joka on sinne päin, mutta ei sitä mitä halutaan. En myöskään vahvista korjaamisesta, ellen jostain syystä halua opettaa koiraa korjaamaan. Kehun ehkä, mutta sitten otetaan uusiksi, eli vaaditaan. Käytännössä eihän tämä ole muuta kuin opettamista, "vaatiminen" liittyy niihin epäonnistumisiin, joiden tulisi optimaalisesti edistyvässä koulutuksessa olla siellä 20 % hujakoilla (muistaakseni). Kouluttajan pitää kuitenkin pitää hyvin kirkkaana mielessään, miten toimii silloin, kun koira tekee virheen. Koira saa toki mahdollisuuden paikata virheensä, mutta sitä virheellistä suoritusta, pelkkää yrittämistä, ei piru vieköön vahvisteta! Tämä asia tuli esiin viime viikonlopun toisessa koulutuksessa niinikään, jossa kouluttajana oli Riikka Pulliainen. Tästähän minä omissanikin treeneissäni pauhaan pauhaamasta päästyäni - koiraa ei vahvistella vääristä käytöksistä - mutta mitä tekee arvon pauhaaja itse? Palkkaa koiraansa kun se tekee sinne päin. Sillähän saa suorituksia, jotka on sinne päin. Good enough.

Siitä Riikka Pulliaisen koulutuksesta. Kyseessä oli Keski-Suomen Bernien järjestämä tokokoulutus, johon osallistuin Liinan kanssa. Me tehtiin perusasento/seuraamistreeniä sekä noutoa. Liinan seuraamisissa on ollut ongelmana takamuksen leviäminen liikkeelle lähdöissä. Nyt ongelmana oli lisäksi keulimiset - mikä on kyllä meille oikeinkin positiivinen ongelma! Jos ottaa huomioon, että viimeiset pari vuotta olen sen kanssa lähinnä tuskaillut tunnetilaongelmien kanssa... Seuraamisissa kävi ilmi, että ongelmana on lähinnä se, että se seuraamispaikka ei ole Liinalle ihan sataprosenttisen selvä, ja se muuttaa ja korjaa perusasentoaan herkästi. Lisäksi se on kiinni mun vartaloavuissa, joiden seurauksena se kyllä korjaa asentoaan. Eli perusasentotreeniä ja yhden-kahden askeleen seuraamisia. Näiden lisäksi vielä sitten pidempiä pätkiä erikseen. Ja niitä paikallaan käännöksiä.

Noudossa näytin meidän noudon nykytilan. Liina lähtee kapulalle hyvin, ottaakin ihan oksti, mutta palauttaa hitaasti, mälvää ja jää kauaksi. Näitä kaikkia sitten pitäisi treenailla erikseen. Palautuksissa kokeiltiin mulle ihan uutta systeemiä, jossa koira jää selin ohjaajaan, kapula jätetään eteen, ja kutsutaan siitä tuomaan. Tämä toimintatapa aiheutti nopeutta palautuksiin! Mälväämiseen Riikka itse puuttuu tiukasti alusta pitäen käyttäen ihan fyysistä puuttumista, käsi kuonon ympärille. Tästä harva koira pitää, ei Liinakaan pitänyt, mutta parin toiston jälkeen se piti jo kapulaa rauhassa ja mälväämättä. Tätä kouluttaja äityi ihmettelemään, ja pääsin sanomaan, jotta "onhan se viisas ja jalo saksanpaimenkoira." Palautusasennon hieromista lyhyellä matkalla, mutta ei ole tarkoitus minun omalla liikkeelläni aikaansaada koiran tulemista lähelle, vaan se pitäisi jättää odottamaan ja istumaan, ja pyytää siitä eteen.

Pari kuvaa vielä koulutuksista, kuvat on ottanut Heli Herranen.

Noudon palautus

Liina mälvää

"Mikä tää juttu oikein on?"

Palautus laukalla - "jee, hieeno tyttö!"