Luen parhaimmillaan äärimmäisen mielenkiintoista kirjaa, joka kertoo Washoe-nimisestä simpanssista. Washoe oli simpanssilapsi, joka kasvatettiin ihmislapsen tavoin, ja joka oppi viittomaan ja myös käyttämään viittomakieltä samaan tapaan kuin ihmislapset. Kirja kuvaa niinikään kirjoittajansa Roger Foutsin tieteellistä uraa, joka alkoi 60- ja 70-lukujen Yhdysvalloissa ajan psykologisten ja biologisten teorioiden ristitulessa. Vähänkään käyttäytymis- ja oppimisteorioihin perehtyneille sekä eläinten, tai tässä tapauksessa lähinnä ihmisapinoiden kognitiivisista kyvyistä kiinnostuneille kirja on erinomainen kurkistus ymmärryksen lisääntymiseen toisaalta siihen, miten käsitykset ihmisen asemasta sukupuussaan on muuttunut, ja toisaalta siihen, miten darwinistinen ihmisnäkemys ja erilaiset psykologiset kehitysteoriat ovat kohdanneet. Kirja on minulla vielä kesken, mutta tartun erääseen aiheeseen, joka mielestäni ansaitsee tulla käsitellyksi tässä yhteydessä. Lähinnä minua harmittaa, etten tunne psykologian ja kasvatustieteen teorioita, tieteenhistoriaa ja -metodologioita niin hyvin, että pystyisin sijoittamaan kirjassa kuvatut tieteenfilosofiset keskustelut ja kädenväännöt kunnolla kontekstiinsa. Onneksi kirja sivuaa myös darwinistisen ihmiskäsityksen kehittymistä, johon minullakin on jonkin verran käsitteellistä tarttumapinta-alaa.
1970-luvulla Skinner laatikoineen ja havaintoineen operantista ehdollistumisesta oli ajan käyttäytymistieteellisen keskustelun keihäänkärkeä, mutta Foutsin mukaan operantti ehdollistaminen ei ollut paras tapa opettaa simpansseille viittomakieltä. Projektin edetessä kävi ilmeiseksi, että simpanssipienokaisilla on samanlainen myötäsyntyinen kyky omaksua kieltä (tässä tapauksessa kuitenkin ennemmin elekieltä kuin puhuttua kieltä) kuin ihmislapsilla, eikä omaksuminen tapahdu samoin, kuin esim. koiralle uuden asian opettaminen sheippaamista hyväksikäyttäen. Tässä yhteydessä lienee syytä mainita, että aiheesta käydään parhaillaan klikki-listalla mielenkiintoista keskustelua, jossa pohditaan myös sitä, onko lopulta kaikkien käytösten, eli niin operanttien, klassisten kuin kognitiivistenkin käytöstenkin esiintymisen muutos pohjimmiltaan aina jollain tasolla vahvistamisen tulosta (sikäli kun olen oikein ymmärtänyt) - vahvisteprosessit olisivat tässä ajatusmallissa huomattavasti moninaisempia kuin tyypillisesti koirien kouluttamisessa käytetyt ruoka, leikki tai sosiaaliset vahvisteet. Foutsin alkaessa opettaa vanhempia simpansseja ei näiden voinut olettaa kykenevän omaksumaan kieltä vain arkielämän tilanteiden kautta, vaan viittomia varta vasten alettiin opettaa simpansseille, samaan tapaan kuin koululaisille uutta kieltä. Tulosten perusteella näytti siltä, että ne simpanssit, joita voitiin motivoida ulkoisilla palkkioilla - ruoalla tai sosiaalisella hyväksynnällä - omaksuivat uusia viittomia muita nopeammin. Kirjoittaja kertoo kahdesta itseriittoisesta simpanssista, joita moiset ulkoiset palkkiot eivät hetkauttaneet, ja joilla uusien viittomien omaksumiseen kului huomattavasti pidempi aika. Nämä simpanssit suoriutuivat kuitenkin kaksoissokkokokeista, joissa ne joutuivat soveltamaan hankkimaansa tietoa itsenäisesti, paremmin kuin ulkoisen motivaattorin "johdattelemina" toimineet simpanssit. Nähdäkseni tuloksesta ei voi yksioikoisesti tehdä sitä päätelmää, että ulkoisen motivaattorin turvin opetetut kykenevät soveltamaan tietoa huonommin kuin muut, vaan tuloksen avulla voidaan ennemminkin sulkea se vaihtoehto pois, että palkkioiden avulla johdetulla oppimisella ja älykkyydellä olisi mitään tekemistä keskenään. Näinhän näkee joskus väitettävän eri medioissa, joissa on laitettu esim. eri koirarotuja järjestykseen niiden väitetyn älykkyyden perusteella. Älykkyydellä on noissa listauksissa yleensä kuitenkin tarkoitettu sitä, kuinka hyvin eri rodut ovat keskimäärin motivoitavissa oppimaan sitä, mitä ihmiset haluavat, ja kuinka nopeasti koirat tämän halutun tehtävän lopulta oppivat. Oppiminen, motivaatio ja älykkyys ovat kuitenkin nähdäkseni eri asioita, eikä niitä pidä sotkea keskenään. Älykkyyden määritelmään on nähdäkseni sisällytettävä kyky hyödyntää omaksumaansa tietoa itsenäisesti ongelmanratkaisua vaativissa tehtävissä, joissa tyypillisesti koulutuksellisesti haastavina pidetyt rodut, esim. terrierit tai metsästyskoirat, ovat pärjänneet huomattavasti perinteisesti älykkäinä pidettyjä paimenia paremmin. Aihetta on referoinut mm. Jane Killion Caniksessa viime vuonna julkaistussa artikkelissa.
Jos taas ajatellaan eri koirarotujen "käyttökelpoisuutta" tehtävissä, joissa niiltä vaaditaan sekä hyvää ohjattavuutta että itsenäistä ongelmanratkaisukykyä (tyypillisesti pelastus- tai palveluskoiratehtävät), olisi ihanteellinen koiratyyppi toddennäköisesti jossain näiden ääripäiden välissä. Itsenäisesti tietoa soveltava ja hyödyntävä koira voi jättää ihmisen määrittelemän tehtävän sikseen löytäessään jotain mielenkiintoisempaa, mutta ihmisen ohjaukseen voimakkaasti nojautuva koira ei välttämättä kykene toimimaan itsenäisesti erityisesti paineistavassa ympäristössä - Fouts kuvasi "palkkio-orientoituneiden" simpanssien paineistuneen kaksoissokkokokeissa, jossa niillä ei enää ollutkaan vahvisteita näkyvissä tai tiedossa. Toki tätä voitaisiin käsitellä koulutuskysymyksenäkin, mutta toisaalta jonkinlaisen sisäisen palon ajamina toimineet itsenäisesti orientoituneet simpanssinuoret olivat läpikäyneet samanlaisen koulutuksen kuin toisetkin, ja nimenomaan motivoituivat ongelmanratkaisutilanteista. Olisikin mielenkiintoista tutkia tai saada tietoa siitä, miten esim. luonnetestin kuvaama paineensietokyky, ohjattavuus ja kyky tehdä itsenäisiä ratkaisuja liittyvät tai olevat liittymättä toisiinsa, ja miten nämä ominaisuudet optimaalisesti esim. palveluskoiralla esiintyvät.
Olen ollut huomaavinani, että ihmisten on usein jopa hankala käsitellä eläimiä, joiden oppimiskyky on suuri. Useat eläimiä harrastukseksi kouluttavat luottavat mielellään koulutuksessaan toistojen voimaan, ja ajautuvat ongelmiin, kun käsissä oleva eläin ei opikaan optimaalisesti useiden toistojen kautta. Toisaalta toimeliaisuus, suuri tarkkaavaisuus ja mahdollisesti älykkyys voivat ihmisen järjestämässä elinympäristössä jäädä sellaiselle vajaakäytölle, että eläin alkaa ilmentää erilaisia ongelmakäytöksiä. Hevosten kanssa olen törmännyt tällaisiin esimerkkeihin. Tunnen erään hevosen, jolla on imppaamisongelma. Tiesin jo tähän yksilöön ensi kertoja tutustuessani, että se on erityislaatuinen hevonen moniin muihin verrattuna; äärimmäisen kiinnostunut ympäristöstään, koko ajan touhuamassa jotain, pesusienen tavoin imemässä informaatiota ja etsimässä tilaisuutta hyödyntää tätä informaatiota. Käytännössä kuitenkin nykystandardien mukaan järjestetyssä talliympäristössä hevosen elämä on tarkkaan joka taholta hallinnoitua ja rajoitettua, eikä sellaisia tilanteita yleensä järjestämällä järjestetä, joissa hevoset saisivat mahdollisuuden toteuttaa toimeliaisuuttaan. Olenkin pohtinut, helpottaisiko tuon tai yhtä hyvin jonkin muun yksilön stereotyyppiseen käyttäytymiseen liittyvät ongelmat, jos se saisi vaikkapa päivittäin mahdollisuuden "älypaloihin", sitä esim. koulutettaisiin sheippaamalla, tai sen annettaisiin ratkaista esim. ruoanhankintaongelmia itsenäisesti. Toki imppaaminen stereotyyppisenä ja yleistyneenä käytöksenä tuskin poistuisi kokonaan pelkästään tällä, mutta em. järjestelyillä voisi kuitenkin olla suuri vaikutus hevosen yleiseen elämänlaatuun.
Jotka ovat ratsastaneet ja käsitelleet suomenhevosia, ovat todennäköisesti huomanneet niiden poikkeavan puoliverisestä muutoinkin kuin ruumiinrakenteensa puolesta. Suomenhevonen pyrkii usein aktiivisesti omaksumaan tietoa, ja tiedon omaksuttuaan myös soveltamaan sitä. Esimerkkinä eräs uranvaihtajasuomenhevonen, jolla olen ratsastanut. Se ei osannut kunnolla reagoida ratsastajan painoapuihin tai istuntaan, mutta kun se yhden kerran osoitti pidättävälle istunnalleni oikeansuuntaista vastetta eli hidasti vähän, kehuin ja taputtelin sitä vuolaasti, jonka jälkeen se tarjosi hidastamista pieneenkin istunnan muutokseen. Tämä ajatus ei ole omani, vaan itseäni huomattavasti kokeneemman hevosihmisen esittämä; monet ongelmallisesti käyttäytyvät hevoset (miksei myös koirat) saattavat olla lopulta niitä kaikkein älykkäimpiä yksilöitä, joiden kapasiteettia ei kuitenkaan ole osattu hyödyntää oikein.
Älykkyyden ja oppimisen aihepiiri on laaja ja hankala omilla vajavaisilla valmiuksillani käsiteltäväksi, mutta vähintäänkin toivoisin, että ennen, kuin yksikään eläin leimataan tyhmäksi, miettisi tällaisen lausunnon antaja kahdesti omaa koulutusmetodiaan sekä sitä, onko kysymyksessä oikeastaan ennemmin se, onko eläin helposti alistettavissa käsittelijän tahtoon kuin se, kuinka älykäs eläin lopulta on.
Viitteet:
Fouts, Roger: Simpanssini Washoe - yhteinen matkamme. WSOY, Juva 1999. Alkuperäisteos Next of kin - What chimpanzees have taught me about who we are, 1997.
Killion, Jane: Kun lehmätkin lentävät - agilitykoulutusta mahdottomalle koiralle. Canis 1/2011. Artikkeli on ensimmäinen osa artikkelisarjaa, joka perustuu Jane Killionin kirjaan When pigs fly.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti