Pikkuhiljaa yritetään aktivoitua

Reissun jälkeen yritetään vähitellen saada taas treeneistä otetta, vaikka hieman yskähdellen. Koiratkin oli tosin viikon vanhempieni tykönä remuamisen jälkeen niin poikki, että pari ekaa päivää meidän pihalta on saattanut löytää pari raatoa lojumasta reporankana milloin mistäkin. Näiden raatojen kanssa kävin maanantaina Killerillä pienesti treenaamassa, lähinnä hain sellaisia hyvän mielen treenejä, mutta kovin oli väsähtänyttä meininki... Tänä iltana hieman kotitottiksia.

Sulo teki Killerillä A-estettä ja lelun noutoa esteen yli. Vähän tätä joutui hakemaan, että este ylitetään eikä juosta ohi lelulle, kahdesti se yritti juosta ohi. Sitten se teki onnistuneen ylityksen lelulle ja vieläpä takas niin, että seisoin itse samassa paikassa, joten tähän oli hyvä lopettaa.

Muutoin Sulon kanssa on haettu eteenmenoon rutiinia ja uskoa. Ainakin se tykkää liikkeestä. Tänään tehtiin nouto kahdesti kotipihalla, ekalla juoksin palautuksen pakoon, yritin hakea vauhtia. Tämä ihan ok. Jäävistä tehty istumisia, maahanmenokin tarkistettu. Sulon kanssa on nyt ollut mukava tehdä, se on ollut hyvässä vireessä, enkä minäkään ole sortunut helmasyntiini hinkkaamiseen. Nyt täytyis vain käydä kentillä tekemässä estenoutoja ja eteenmenoja ja katsastaa, miten tottikset sujuisi kaavion mukaisesti. Mihinkään kokeeseen en sitä vielä ole ilmoittanut. Pelkään kai sitä, että pilaan koevalmistautumisen viime hetken turhalla hinkkaamisella, kuten alkukesän tokokokeet. Ilmoitan vasta, kun uskon, että ollaan oikeasti valmiita. Tuleeko sitä päivää ikinä, sitä en tiedä...

Liinan kanssa ykkösasioita on vauhti ja fiilis. Killerillä ei ollut kumpiakaan yhtään. Liina ikäänkuin kipsaantui siellä, sitä ei kerta kaikkiaan kiinnostanut. Pieni epätoivo iskee... Onko ongelmana mun liian nopeasti nouseva vaatimustaso? Etten etene koiran mukaan, vaan omien tavoiteaikataulujeni mukaan? Kun mistään leikkimisestä ei noissa olosuhteissa voi edes puhua, pidin ainoana mahdollisuutenani omalla osaamistasollani sitä, että Liina saa tehdä sellaista, minkä se varmasti osaa, jossa korkea vahvistetiheys ja sujuvuus nostaisi virettä siihen mun kanssa tekemiseen siinä paikassa. Liina sai siis tehdä kosketusharjoituksia mun käteen. Noin puoli minuuttia, ja tauko. Näissäkin se unohtui välillä pitkäksi aikaa vain ihmettelemään, eikä mun auttanut kuin pistää se autoon. Jos edes näin yksinkertaiset harjoitukset eivät onnistu hyvällä sykkeellä, on kai aivan turha uneksiakaan, että mikään vaikeampikaan, puhumattakaan vapautuneesta leikkimisestä, onnistuisi? Ajattelin nyt, että teen kentällä vain tällaisia hyvin lyhyitä korkean vahvistetiheyden harjoituksia, joista etenen eteenpäin vasta, kun Liina osoittaa kentälle tullessaan ja autosta tullessaan olevansa oikeasti kiinnostunut ja innoissaan tehtävästä, eikä väistävänsä passiivisuuteen. Tämän pitäisi olla mahdollista, sillä toisissa ympyröissä, tai siis lähinnä kotona, Liina on näistä tehtävistä innoissaan, ja vahvistetiheys pysyy korkeana.

Kotitreeneissä taisin tehdä sitten sen virheen, että otin liian monta kierrosta. Kierrokset sinällään pysyi  kyllä lyhyinä, mutta sitä viimeistä, eikä ehkä sitäkään edellistä, ei olisi tarvinnut tehdä. Viimeisellä kierroksella Liinaa ei homma enää sytyttänyt samalla tavalla. Kun tärkeintä olisi kuitenkin se, että Liina pysyisi tehtävästä ja mun kanssa toimimisesta ihan täpinöissään, että homma loppuisi aina "ennen aikojaan", että se jäisi siihen fiilikseen, että "vielävielä!", eikä "vieläkö tarvii?" Tehtiin eri kierroksilla istumisia, seuraamisen käännöksiä oikealle ja vasemmalle, maahanmenoja sekä luoksetuloja. Näistä huonoimpia oli luoksetulot, ne oli sellaisia laiskanpulskeita. Me tarvittais luoksetuloon ihan eri asennetta nyt. Jos nyt jotain positiivista, niin ne seuraamisen käännökset alkoi sujua, vasemmalle käännöksissä näytti ajoittain siltä, että Liina olisi löytämässä takamustaan. Myös intensiteetti pysyi hyvänä.