Tein tänään lyhyen treenin, jossa opeteltiin molempien kanssa suuntia kosketusalustan avulla. Ulkona kun on joka tapauksessa minulle aivan liian kylmä tehdä yhtään mitään treeniin viittaavaankaan, joten tämä oli hyvä sisäharjoitus. Suuntia oletan tarvitsevani vetohommissa sekä esineruudussa (ja onhan ne toki tokon voittajaluokassakin, mutta siitä en tiedä...).
Liinan kanssa aloitettiin kosketusalustan vahvistamisella sekä etäisyyden ottamisella. Noutoa se tarjoili herkästi, jos pääsi yhtään turhautumaan. Tein kaksi sessiota, jossa ensimmäisessä ainoastaan tehtiin kosketuksia ensin lyhyeltä matkalta ja sitten pidemmältä. Toisessa sessiossa jatkoin kosketuksia vähän pidemmältä matkalta, liittäen ne vihjesanaan vasen, ja otin mukaan viimeisiin toistoihin toisen samanlaisen kosketusalustan n. metrin etäisyydellä kosketettavasta, oikealle puolelle. Tätä oikeanpuoleisen koskettamista en ottanut vielä tässä vaiheessa mukaan, vaan vahvistin ainoastaan sitä, että Liina koskettaa vasemmanpuoleista, vaikka lähellä on samanlainen toinenkin. Liina ei vielä tässä vaiheessa juurikaan kiinnittänyt huomiota oikeanpuoleiseen alustaan.
Sulo on harjoitellut suuntia aiemminkin tänä talvena sekä alustojen että noutoesineiden kanssa. Nyt ne olivat jääneet tauolle vähäksi aikaa, mutta jotain Sulo muisti niistä kuitenkin. Aloitin helpommasta, pelkästä vasemmanpuoleisen koskettamisesta. Kun tämä oli ok, otin mukaan oikean, ensin vain häiriöksi. Kun vasen oli sujuva häiriöstä huolimatta, otin oikean kosketukset, ja sitten molempia vaihdellen. Alkuun käytin paljon vartaloapuja, eli lähinnä kädellä osoittamista, mutta pääsin jo häivyttämään tätä - vetäessä kun tuskin koira ehtii juurikaan vilkuilla taakseen minun käsiä... Toisessa sessiossa laitoin alustat eri päähän mattoa kuin ensimmäisessä, ja tämä pisti vähän Sulolla pasmoja sekaisin. Toiminta oli huomattavasti vähemmän sujuvaa, ja turhautuessaan se tarjosi alustan noutamista ja tietenkin haukkumista. Sitä kannattaa aina yrittää, jos muut ei tuota tulosta... Otin tarjotut alustat pois, ja annoin Sulon miettiä, ja aika usein se sitten hokasikin sen toisenkin alustan olemassaolon ja kävi koskettamassa sitä.
Viimeisessä Canis-lehdessä oli mielenkiintoinen juttu koiran tekemistä virheistä ja niistä selviämisestä (Morten Egtvedt ja Cecilie Køste: Miten koira selviää virheistään? Canis 1/2011), jota tulin ajatelleeksi tässä yhteydessä, kun tietenkin virheitä harjoittelussa syntyi. Toki toiveeni on, että vaikka koirat virheitä tekisivätkin, ne eivät jumittuisi virheeseen, vaan jatkaisivat yrittämistä sinnikkäästi. Tämäkin on tietenkin opetettava asia. Esimerkiksi perusasento, joka ei Liinalla ole niin selkeästi hahmottunut, kuin toivoisin. Kun tavoitteena on suora perusasento, mitä tapahtuu siinä vaiheessa, kun Liina istuu vinossa? Korjaan sitä. Mitä Liina tästä oppii? Käytösketjun, joka lähtee vinosta asennosta. Sen sijaan pitäisi vahvistaa koiran pyrkimystä oma-aloitteisesti korjata asentoaan. Tätä tavallaan teinkin, kun lähdin häivyttämään kosketuskeppiä perusasentoon tulemisessa, eli otin kepin esille vasta, kun Liina tarjosi käytöstä, käytännössä otti askeleen minua kohti. Tilanteessa, jossa en voi olettaa Liinan vielä pystyvän tarjoamaan oikeaa käytöstä, jää vaihtoehdoksi tämän logiikan mukaan odottaa virheellisen asennon syntyessä edes jonkinasteista korjausyritystä, ja vahvistaa sitä ehkä auttamalla asento esim. käsiavun kanssa oikeaksi.
Toinen tässä artikkelissa huomioni kiinnittänyt asia on aikalisän käyttö virheen tapahtuessa vs. oikean toiminnan tarjoamisen opettaminen, mikä nyt oikeastaan kiinteästi liittyy tuohon aiempaankin esimerkkiin. Artikkelissa käytettiin esimerkkikäytöksenä seuraamista, missä nämä kaksi opetustapaa konkretisoituvat seuraavasti: aikalisää käytettäessä ruvetaan seuraamismatkan pituutta kasvattamaan esim. vahvisteaikataulujen mukaisesti, ja jos koira tekee virheen eli pudottaa pään asennon ts. kontaktin, toiminta keskeytyy hetkeksi, ja harjoitus aloitetaan alusta. Toisessa vaihtoehdossa koira saa jatkaa seuraamista, vaikka kontakti tippuisikin, ja se vain palkitaan seuraavan kerran saadusta kontaktista. Kirjoittajien mukaan tämä ei todennäköisesti, kuten olettaa saattaisi, luo käytösketjua, jossa koira vain jatkaa virheiden tekemistä, koska palkkio on tulossa joka tapauksessa. Sen sijaan aikalisän käyttö voi aiheuttaa sen, että koira virheen tehtyään (esim. kokeissa häiriön vuoksi tiputtaa kontaktin) ns. romahtaa, eikä enää kykene palautumaan virheestään sen vuoksi, että sille ei ole sitä mahdollisuutta harjoituksissa annettu.
Minulla on kuitenkin aiheesta tosielämän esimerkki, jossa Sulolle on seuraaminen opetettu ensi alkuun toiminnan tarjoamisen kautta siten, että olen seurauttanut sillä eripituista matkaa ja vahvistanut kontaktia eri matkojen jälkeen kiinnittämättä huomiota erityisesti siihen, että kontakti välillä tippuisikin. Toki opetustyylissäni on tässä vaiheessa voinut olla muita virheitä, mutta joka tapauksessa tällä tyylillä Sulon seuraaminen ei ollut erityisen laadukasta. Sen sijaan, kun lähdin hyvin lyhyistä pätkistä ja käytin aikalisää kontaktin tippuessa, sain kaivettua esiin paljon paremman seuraamisen, jossa kontakti pysyy varmemmin, mutta tulee takaisin myös siinä tapauksessa, että se katoaa hetkeksi häiriön vuoksi. Ehkä totuus - ainakin omalle koulutustyylilleni sopiva - on jotain näiden välistä; en aio Liinan seuraamista lähteä opettelemaan kontaktin tarjoamisen kautta, vaan lyhyiden ja tiiviiden pätkien kautta, jotta liikkeen idea - katkeamaton kontakti - varmasti avautuu Liinalle. Sen sijaan siinä vaiheessa, kun käytöksessä alkaa olla kestoa, alan vahvistaa kontaktin tarjoamista myös sen jälkeen, kun se on hetkellisesti tippunut. Tämä suunnitelma on vastoin artikkelissa suositeltua, mutta tuntuu minusta tällä hetkellä hyvältä idealta. Kuten aina, varaan kuitenkin mahdollisuuden vaihtaa mielipidettäni, minä selkärangaton nilviäinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti