Kauniista hihnakäytöksestä

Turid Rugaasin kirjassa Kiskomatta paras esitetään menetelmä kauniin hihnakäytöksen opettamiseksi. Menetelmä on yksinkertainen, se perustuu kaikkien tuntemaan "pysähdy, kun koira vetää" -taktiikkaan. Koiraa lisäksi palkitaan kauniiksi kulkemisesta. Koiraa ei kuitenkaan varsinaisesti opeteta pitämään katsekontaktia hihnassa kävellessä. Lisäksi hihnan kiristyttyä - tai jo siinä vaiheessa, kun se näyttää kiristyvän - ohjaajan tulisi vaihtaa kulkusuuntaa, ja palkita koira, kun se tulee mukaan. Tämä on siis vähän niin kuin kontaktikävelyä ilman kontaktia. Koiralle annetaan äänimerkki vihjeeksi tulla kauniisti kävelemään vierelle; sitä voi käyttää hihnan kiristyttyä tai jo siinä vaiheessa, kun se näyttää kiristyvän. Liian pitkään ei saa odottaa paikallaan hihnan kiristyessä, vaan max kahden sekunnin jälkeen annetaan äänimerkki ja vaihdetaan suuntaan. Koiran ei ole tarkoitus tulla esim. perusasentoon, vaan vain lähelle kulkemaan. Jos koiralla on taipumusta ryntäilyyn palkan jälkeen, sitä voi myös vain kehua sanallisesti, ja sitten palkita ruoalla. Rugaas korostaa oikean mielentilan merkitystä oppimisessa; stressaantunut tai kiihtynyt koira ei opi, eikä sille kannata yrittää opettaa mitään - ainakaan rauhallista hihnakäytöstä. Hihnassa kävelemistä opetettaessa, kuten mitä tahansa muutakin, koiran ei voi olettaa jaksavan keskittyä työskentelyyn kovin pitkiä aikoja kerrallaan. Tällöin voi olla hyvä idea ottaa esim. valjaat mukaan lenkille, ja antaa koiran vetää valjaat päällä, silloin, kun kauniisti kulkemista ei erityisesti harjoitella.

Kauniin hihnakäytöksen opettamiseksi on lukuisia tapoja, Rugaasin esittelemä on yksi, ei ainoa, mutta nähdäkseni hyvä sellainen. Uutta tässä menetelmässä suhteessa siihen, mitä olen itse omilleni opettanut, on katsekontaktin merkitys. Sitähän olen vahvistellut, ja tehnyt nimenomaan kontaktikävelyä. Rugaasin menetelmän pointtina on kuitenkin nimenomaan opettaa arkisille kävelylenkeille sopiva käyttäytymismalli, ja katsekontaktista palkitseminen tavallaan vesittää sen, sillä katsekontaktista mennään aika nopsaan tottelevaisuuden puolelle, ja sehän ei ole tarkoituksena tässä.

Meillä Sulo on ollut kova kiskomaan, ja se tekee sitä ajoittain yhäkin. Liina taas kävelee hihnassa huomattavasti paremmin, vaikka se on hihnassa kävelyä harrastanut nyt reilun vuoden ikäisenä murto-osan siitä, mitä Sulo samanikäisenä. Syitä voi spekuloida; Liinan kanssa remmilenkeillä on ollut ehkä jo joku ajatuskin siitä, miltä homman pitäisi näyttää ja tuntua, Sulon kanssa on haparoiden yrityksen ja erehdyksen kautta menty eteenpäin. Toisaalta Sulo on perusluonteeltaan tavallaan kiihkeä ja toisaalta itsepäinen; Liina paljon taipuisampi ja ylipäänsä kuulolla paremmin kuin Sulo. Ymmärrän nyt ehkä, miksi jotkut saksanpaimenkoiraharrastajat ovat ihmetelleet uusien valkkarinomistajien epätoivoa niinkin yksinkertaiselta tuntuvan asian, kuin hihnassa kulkemisen opettamisessa. Kun asiassa ei pitäisi olla muuta kuin tiukasti kieltää vetämisen, niin pitäisihän sen asettua, näin tylysti karrikoiden. Näiden kahden kokemuksella sanoisin, että Sulo jokseenkin kovapäisenä uroksena piut paut välittää siitä, mitä minulla on sen kiskomiseen sanottavana, välillä se välittää yhtä paljon tarjoamistani palkkioistani versus ympäristön vahvisteet (jälkimmäiset siis usein voittavat), kun taas Liina perusluonteeltaan paljon nöyrempänä ja miellyttämisenhaluisempana (huono termi mutta tavallaan kuvaava tässä yhteydessä) uskoo jo kerrasta, ja kun vahviste vielä toimii (narttuja ei ehkä ympäristön vahvisteet keskimäärin kiinnosta yhtä paljon kuin uroksia), niin ihmekös tuo jos opettaminen on ollut helpompaa.

Ylipäänsä taajamassa asuvan uroksen ei mielestäni tarvitsisi saada vetää kitusiinsa niin paljon hajuja, kuin se ikinä vain haluaa. Tällainen vapaus provosoi kiskomista (voimakkaat vahvisteet) ja pienentää ohjaajan roolia, jonka tulisi pystyä kontrolloimaan vahvisteita (ympäristön vahvisteitakin voi käyttää palkkioina, tosin tällöin kannattaa käyttää jotain tiettyä samaa käytöstä, jota haluaa vahvistaa, esim. perusasentoa tai katsekontaktin ottamista. Aiheesta on tosin useita näkemyksiä - vahvistaako ympäristön vahvisteiden käyttäminen niille pyrkimistä, vai niitä asioita, joita vaaditaan ennen esim. hajulle pääsemistä?). Toisaalta fyysisestikin jatkuva juoksuhajujen tutkiminen ei tee kehittyvälle nuorelle urokselle hyvää, näin luulen. Meillähän Sulo kastroitiin eturauhasvaivojen vuoksi talvella 2010, ja Sulo jos joku oli pallillisena erittäin viriili ja maskuliininen uros, ja hyvin kiinnostunut hajuista. Lisäksi sen haistelumahdollisuuksia ei oltu sanottavasti rajoitettu, sillä pitäähän koiran saada olla koira... Sulo asui siis elämänsä ensimmäiset vuodet taajamassa, jossa liikkui paljon koiria. Viriili ja maskuliininen Sulo on yhäkin, mutta pahin terä sen urosmaisuudesta on - onneksi - kastroinnin myötä taittunut, ja ennen kaikkea Sulo ei ole enää kipeä. Epäilykseni on, että eturauhasvaivojen syntymistä on jatkuva hajutulva provosoinut; vaikka on toki mahdollista, että vaivat olisivat tulleet joka tapauksessa, mutta jo koulutuksellisesti toimisin uroksen kanssa taajamassa tällä tiedolla toisin.