Tottelevaisuuden syvimmästä olemuksesta

Minut pyydettiin eiliseksi tuomaroimaan noutajien tokokurssin "loppukokeen" möllitokoja. Enpä ollut ennen ihan numeerisia arvosteluja jaellut mölleissä, sanallisia erinäisissä treeneissä toki sitäkin enemmän ;) Tehtävä oli siinä mielessä haastava, kuten oletinkin, koska ihan virallisten sääntöjen mukaan ei ollut ajatus tuomarointia suorittaa, että miten siellä sitten luodaan yhteinen arvosteluasteikko keskenään hyvinkin eritasoisille koirakoille. Kannustaa vielä vaiheessa olevia jatkamaan, huomioida virheet pisteissä, kuitenkin palkiten aidosti hyvistä suorituksista. Eroja koirakoiden välille toki saatiin. Joistain pisteistä voitaisiin varmasti käydä jälkipuintia, mutta toivon etteivät osallistujat ottaneet koitosta liian totisesti, ei se siltä ainakaan vaikuttanut, ja hyvä niin. Se, mistä pidin ihan kaikkien koirien kohdalla, oli niiden asenne hommaan: koirat olivat iloisia ja hyvin mukana tekemässä töitä ohjaajiensa kanssa, koulutuksessaan toki eri vaiheissa, mutta ei minulla ole epäilystäkään, etteikö sieltä näiden pari kisavalmiin koirakon lisäksi olisi kuoriutumassa oikeita tokotähtiä :)

Omien treenien osalta on sanottava, että nyt se ajatus tästä tottelevaisuuden harjoittelemisesta alkaa pikkuhiljaa kuoriutua (jälleen) esiin. Sain jonkun taannoisen purkautumisen jälkeen noottia siitä, että jos se tottiksen treenaaminen ei tunnu ohjaajasta hyvältä, kannattaisi ehkä pitää pientä taukoa - mitä järkeä on levittää samaa mielialaa koiraan tahkoamalla epämiellyttäviä juttuja päivästä toiseen. Pohdiskelin asiaa aikani, ja totesin, ettei se treenaaminen sinällään ole epämiellyttävää. Päinvastoin, sen takiahan niitä koiria on, että niiden kanssa on kiva touhuta, tottiksiakin, kouluttaa, seurata edistymistä, huomata, miten omalla toiminnalla pystyy vaikuttamaan eläimen käyttäytymiseen. Kaikki se negaatio kouluttamiseen tulee tavallaan ulkopuolelta, mutta lopulta kuitenkin ihan itsestä; se on omia ajatuksia projisoituna kuviteltujen ulkomaailman reaktioiden kautta takaisin itseensä. Olikohan tarpeeksi monimutkaisesti sanottu? Kansankielisesti paineet tulevat siitä, että itse ajattelee, että pitäisi osata joku asia, olla koiriensa kanssa jollain tietyllä tasolla. Johan tässä on kouluttamista harrasteltukin, kursseja käyty ja kirjoja luettu, seminaareissa istuttu ja imetty oppia sieltä sun täältä, tämän pitäisi jo alkaa onnistumaan. Ja vielä kaikesta kerrottu ihanan imelän positiivisessa treeniblogissa, jossa asioiden pitäisi edistyä, tulla raportoitavaksi onnistumisia, tuloksia. Eihän se niin tietenkään mene. Ensinnäkin tavoitteet asetetaan ihan itse, ei niitä kukaan muu takamukselle potkivia kouluttajia lukuunottamatta ole meille asettamassa. Toinen samanikäinen koira voi olla taitavampi, mutta mitä siitä. Joku voi ajatella, että me mitään osata, olla oikeassakin, mutta mitä siitä. Tärkeintä olisi pitää mieli nöyränä ja vastaanottavaisena hyville ajatuksille ja neuvoille, mutta ennenkaikkea jatkaa töitä yhdessä sen koiran kanssa, hyvillä mielin, iloita onnistumisista silloin kun niitä tulee, pieniäkin, ja ottaa vastoinkäymisistä oppia, eikä ainakaan jäädä märehtimään niitä. Tämä kaikki on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty, mutta tällä hetkellä mieli on hyvä, koirien kanssa on kiva tehdä töitä, ja edistymisestä on helppo iloita, kun edistysaskelia huomaa tapahtuneen. (Ihme positiivisuutta, johtuu varmaan tuosta auringonpaisteesta, puhkeavista lehdistä ja lintujen sirkutuksesta.)

Tottiksia ollaan treenailtu tällä viikolla muutamaan otteeseen. Maastoon ei olla valitettavasti ehditty, tosin Liina on harjoitellut jälkikeppien ilmaisua. Hyvällä mallilla tuntuvat olevan, töitä toki on molempien kanssa tehtävä vielä paljon ennen seuraavien etappien saavuttamista, tai edes niiden saavuttamisen kuvittelemista, mutta tärkeimpänä koirat on olleet treeneissä innoissaan tekemisestä. Sulolla tosin vissiin alkuviikosta oli jotain jumeja, se ihan ontui, en usko että johtuu taannoisesta tassuvaivasta enää. Nyt ei enää ontumista ole ollut, tosin olen ollut katsovinani, että Sulo liikkuu vähän jäykänoloisesti. Voisi olla hieroja- tai fyssarikäynti ihan paikallaan.

Tässäpä vähän tiivistettynä, missä mennään tottisten osalta molempien kanssa:

Liinan seuraamisissa on kestoa maksimissaan semmoiset neljä askelta. Kyllähän se siinä lähellä pysyy ja kontaktia osaa pitää vaikka kuinka pitkään, mutta kriteerinä seuraamisessa meillä on melkein jalassa kiinni kulkeminen, ja siinä ei pysytä vielä tämän pidempään. Ilme on parantunut koko ajan ja intoa alkanut löytyä. Into kostautuu tosin helposti vinoiksi venähtävissä perusasennoissa, mutta sen innon avulla Liina jaksaa korjata ja yrittää uudelleen - pyllyään se ei osaa käyttää, eipä me niitä takapäänkäyttöharjoituksia nyt olla juuri tehtykään. Suoralla mennään ilman apuja, käännöksissä haettu tarkkuutta ja juurikin sitä takamuksen käyttöä käden kanssa avustaen.

Luoksetuloihin on alkanut löytyä vauhtia, mutta asento ei muistu vielä pitkästä matkasta.

Noutoja ei olla nyt kummemmin tehty. Lähinnä motivaatiota kapulaan kapula-pallo-leikeillä silloin tällöin.

Eteenmenoa muistuttelin eilen. Ei se sen kummempi treeni ollut, kuin "seuraamista" eli lähellä kulkemista yhdessä suoran päähän, pallon jättö sinne, samalla tavalla takaisin, käännös ja eteen. Hyvin män.

Alkuviikosta tehtiin taas A-estettä. Ai että se meni hyvin! Liina oli ihan innoissaan. Kiipeemiseen tarvii apuja, eli lähinnä siihen lähtemiseen, mutta itse kiipeämistä ei epäröi. Terhi oli avustamassa ja palkkaamassa toisella puolella. Kokeilin sellaistakin, että heitin pallon palkaksi ja innostin Liinan juoksemaan pallo suussa esteen yli, ja sehän juoksi. Siinä meillä on nyt sitten estenouto! Melkein ainakin... ;)

Hyppyäkin tehtiin. Ei oikein tahdo irrota. Kokeilin sellaista ratkaisuyritelmää, että jätin Liinan istumaan hypyn eteen, etenin itse pari askelta lähemmäksi hyppyä, ja annoin käskyn siitä. Irtosi vähän paremmin. Lisää treeniä vaan.

Paikkamakuuta en ole vähään aikaan tehnyt ollenkaan, kun on haettu aktiivisuutta ja hyvää ilmettä en ole viitsinyt näin rauhallista liikettä harjoitella ollenkaan; pohjiahan paikkamakuuseen me ollaan kuitenkin jo tehty. Eilen Liina teki Kaarnan kaverina paikkamakuun. 2 minuuttia on vielä liian pitkä aika, sellainen minuutti menee hyvin. Ilme on valpas.

Liikkeestä istumista aloin pohjustaa sillä perinteisellä pakittamisesta käskyttämällä. Pallopalkka, yritän saada istumiseen vauhtia jo alusta pitäen. Liina hakee eteentuloasentoa, mutta kestää hyvin minun parin askeleen etääntymisen. Ihan alkeissa ollaan tässä vielä.

Lisäksi niitä jälkikeppien ilmaisuja ollaan tehty. Kyllä se ilmaisumuoto pysyy maahanmenona. Sujuvuus on taas päivän sana. Hieman epäröintiä on yhä, mutta käytöksestä on tullut pikkuhiljaa varmempi. Vaikeinta on, kun keppi on rintamasuunnassa suoraan mun edessä; ihmekös, kun ei tuntunut jäljellä ilmaisut sujuvan. Olen ajatellut vahvistaa maahanmenon suuntaa heittämällä palkkanamin itsestäni pois- ja eteenpäin. Yhä Liina melkein 80 %:ssa tapauksista kääntyy mua päin, josko se oppisi jossain vaiheessa, että palkan saa nopeimmin, kun vaan menee nopeasti maahan, minun sijoittumisesta viis...

Ylipäänsä Liinan vire tottiksissa on parantunut, eli noussut. Liina vieläkin vähän valikoi, millä se leikkii milläkin intensiteetillä, mutta narupallot toimii ihan ok:sti. Pikkuhiljaa hyvä tulee, mutta eteenpäin ollaan menty.

Sulon kanssa ei olla yhtä paljoa tällä viikolla noita tottiksia tehty, nimenomaan noiden jumien/kipujen/ontumisen vuoksi. Samalla pienen suunnittelun asteelle edenneet aikeet kokeisiin ilmoittautumisesta sai siirtyä taas vähän eteenpäin.

Paikkamakuita Sulo on päässyt tekemään. Paikkamakuu on Sulolle sellaista rauhallista köllöttelyä. Olkoon sitten, kunhan pysyy maassa eikä rupea touhuamaan omiaan.

Seuraamisessa on tullut taas poikittaminen mukaan kuvaan. Kontakti on myös vähän hapuileva. Ei kun kuurille vasemmalle voltitusta, taas jälleen kerran. Tiistaina Juokslahden tottiksissa Sulo otti aika siepit takana kulkevasta Tiiasta, tiedä mikä siihen meni. Huomautin kontaktin tippumisesta, mikä toi vissiin vähän painetta tekemiseen, jota Sulo purki palkkauksessa taisteluun, se meinaan taisteli ihan kunnolla ja toi mulle leluakin takaisin. Tuolta osin tiistainen treeni oli hyvä, mutta se Tiian väistäminen ihmetyttää, etenkin, kun aiemmin Tiia on Sulon mielestä ollut aina ihan ihku.

Noutoa tsekkailtiin taas jälleen kerran. Kapula-pallo-vaihtoleikissä ote oli joka kerralla hyvä. Sitten kokeilin kokonaista liikettä, ja taas sama vanha tuttu vino etuhammasote. Sitten kapulan tuonti jättämällä Sulo istumaan, kapula eteen, ja kutsu luokse. Tässä hyvä ote. Varsinaista noutoa en sitten uskaltanut enää ottaan. Piruko siinä on että siinä kapulalle menossa tulee aina huono ote, ei pysty ymmärtämään.

Eteenmenoja pari kappaletta, pallolle ja namikasalle. Seuruu, palkan jättö, seuruu takas ja eteen. Irtoohan se.

Luoksetulon pysäytyksiä pari toistoa. Tässä vallitsee sellainen kauhun tasapaino, läpijuoksuja ja pysäytyksiä pitäisi annostella sopivasti, että pysyy vauhti eikä ala ennakoimaan liikoja, muttei toisaalta mitään hirveitä kiihdytyksiä, että pystyy toisaalta pysäyttämään. Treeneissä sopivasti annosteltuna tulee hyviä pysähdyksiä, on sitten melkein luojassaan miten liike kokeessa menee.